Keruut
Käpälän jälkiä -uutiskirje
Museoyhdistykseen jäseneksi
Suomen Metsästysmuseo Facebook Suomen Metsästysmuseo LinkedIn TM

Kantapuu

Kokoelmalöytö joulukuu 2015

Tällä palstalla esitellään mielenkiintoisia löytöjä Suomen Metsästysmuseon esine- ja kuvakokoelmista, kirjastosta ja arkistosta.

KARHULOITSUT JA 3D- KARHUNKALLO

”Nyt se otsa kääntelekse,
Nyt on otsa oveen päin,
Nyt se otsa on perään päin,
Nyt se Metsä kääntelekse,
Nyt se Metsä vääntelekse”

Kurkistus karhun kallon sisään

HAMK:n opiskelijat Mariina Mäkinen, Niina Piira ja Jukka Maakannas kuvasivat harjoitustyönään karhunkallon 3d- mallinnusta varten. Tavoitteena oli siis ottaa kymmeniä valokuvia sopivasta esineestä ja niiden pohjalta luoda kolmiulotteinen videomalli ja tuloste. Sopivaksi mannekiiniksi valikoitui museon karhunkallo vuodelta 1942, josta tehty animaatio ja 3D-tuloste onnistuivat erittäin hyvin. Karhunkallo herätti ajatuksia vanhan kansan karhukultin uskomuksista ja rituaaleista, karhun nostattamisesta peijaisiin.

kallo
 

Karhun kiertäminen

Perimätiedon mukaan karhu oli vielä hereillä syksyn ensimmäisten lumien tultua, seikka joka ilmastonmuutoksen myötä on väistämättä muuttumassa. Noista lumijäljistä metsästäjä saattoi päätellä alueen, jolle karhu on asettumassa talvimakuulle. Metsästäjä pyrki kiertämään aluksi laajan piirin sen alueen ympäri, jolla karhunjäljet nähtiin. Jos näytti siltä, että karhu ei ole levolle asettumassa, ei piiriä vedetty umpeen vaan seurattiin jälkiä edelleen varoen paljastumasta karhulle. Jos karhu vaikutti olevan pesään menossa ja kierros saatiin umpeen, ryhdyttiin kierrosta pienentämään aina uuden lumisateen jälkeen. Tarkoitus oli varmistua karhun pysymisestä kierroksessa ja varoa antamasta itseään karhulle ilmi, jotta karhu ei sen vuoksi kierroksesta pakene. Kiertäessä luettiin pitkä ja monipolvinen ´karhun synty´-runo, joka auttoi karhun `vangitsemisessa´ kierrokseen. Joskus saatettiin lukea vielä muita loitsuja esimerkiksi karhun saamiseksi asettumaan vanhaan, jo metsämiehen tiedossa olevaan pesään.

Karhun kaivaa pesänsä usein vanhaan muurahaismättääseen. Kuvan pesästä karhu on lähtenyt.

Karhun nostatus

Kevättalvella karhun kaadantaan lähdettiin siinä vaiheessa, kun uskottiin, että sulava lumi alkaa tippua pesän katosta karhun nenään. Tarkoitus oli kuitenkin ehtiä pesälle ennen kuin karhu sen jättää, mikä tavallisesti tapahtuu jo silloin, kun maassa on lunta vielä hangiksi asti. Karhun pesälle mentäessä saatettiin piirtää viisikantoja eli pentagrammeja pesän lähipuihin. Pesän äärelle päästyä keihäin, kirvein ja aikakaudelle ominaisin ja saatavilla ollein asein varustautuneet kaatajat lukivat kovaan ääneen nostatusrunon:

”Nouse pois tätini poika
Nokiselta nuotiolta,
Havuisilta pää-aloilta!
Nyt on ottajat ovilla,
Veräjillä pojes-viejät.
Säterinen sänkys käännä,
Perinät kultaiset kumoa,
Late altasi lahovi,
Laki päälles lankiavi.
Pistä jo villainen pivosi,
Käännä karvakämmenesi
Miehen etsivän etehen,
Uron käyvän tienohille”.

Peijaiset eli `häät´

Karhun peijaiset oli eräs yhteisön tärkeimmistä kulttuurisista menoista. Peijaisissa toisaalta iloittiin, etenkin maatalouskulttuurin aikana, vaarallisen metsänpedon kukistamisesta, mutta osoitettiin myös kunnioitusta karhun kaatajalle. Vielä tärkeämmäksi nousi kuitenkin karhun myyttinen merkitys metsän kuninkaana ja metsähenkien erikoissuojeluksessa olevana metsänpiikojen lempikarjana. Karhun uskottiin olevan sekä ihmisen sukua että jumalallista alkuperää, jolla on oman tähtikuvionsakin kautta kajasteleva taivaallinen alkukoti.

Metsästäjät ja muu kylän väki osallistuu karhun peijaisiin Loimolassa vuonna 1929.

Peijaisilla karhun sukua ja haltijoita lepyteltiin, jotta karhut eivät vastaisuudessa kävisi kaatajan kimppuun ja jotta metsäonni pysyisi jatkossakin hyvänä. Karhua kylään kuljetettaessa ja tupaan tuotaessa laulettiin erinäisiä lauluja, jotta osattiin varautua karhun tulemiseen omiin peijaisiinsa. Karhu oli siis peijaisten arvovieras, jota käteltiin ja jolle annettiin ryyppyjä ja toisinaan luovutettiin talon tytär vaimoksi – tästä nimitys karhun häät. Tällä käytännöllä luultavasti myös muistutettiin karhun ja ihmisen yhteisistä sukujuurista. Karhua syötäessä pyöriteltiin karhun otsaluuta (mahdollisesti koko kalloa) lautasella ja luettiin ja korostettiin, etteivät metsämiehet suinkaan viekkaudella ja vääryydellä tai omilla ansioillaan karhua surmanneet:

”Nyt se otsa kääntelekse,
Nyt on otsa oveen päin,
Nyt se otsa on perään päin,
Nyt se Metsä kääntelekse,
Nyt se Metsä vääntelekse,
Niinkuin kuningas miekkoineen,
Metsä perse-sulkineen.
Vaan en minä pahaa tehnyt,
Eikä toinen kumppalini,
Vaan itse vierit vempeleeltä,
Haira´it havun selältä”.

Kallon pyörittelyllä kuvattiin ilmeisesti sitä, että karhu etsi katseellaan surmaajaansa, joka em. runolla tehtiin anonyymiksi ja syyntakeettomaksi. Samoin piti myös jo aiemmin karhua nyljettäessä käyttää veistä, jonka tekijä oli tuntematon, mikä myös runonlaulannalla vahvistettiin.

Karhun kiertäminen ja pesältä ampuminen oli pitkään paljolti pakon ja terveen järjen sanelema tapa pyytää isointa suurpetoamme. Uniltaan herätettyä, tietopaikassa tappohetkeensä asti pysyvää karhua oli äkäisyydestään huolimatta turvallisempi mennä kaatamaan miesjoukolla ja suunnitelmallisesti kuin sulan maan aikana, jolloin jo yksin karhun löytäminen oli vaikeampaa. Näin varsinkin keihäiden ja kirveiden aikaan, mutta vielä pitkälle epävarmasti toimivien suustaladattavien tuliaseidenkin aikaan. Vielä 1900-luvun alkupuolella karhunkierrokset olivat syrjäseutujen asukkaille merkittävä ansionlisä. Tuolloin kierroksia ja opastettuja kaatoretkiä myytiin maksukykyisille, karhunkaatajiksi himoaville merkkihenkilöille. Nämä ”urheilumetsästäjät” sitten vedettiin hevos- tai porokyydillä pesän lähelle, missä he tehokkaine aseineen valmistautuivat kohtaamaan oppaiden kangilla ylös härnäämän karhun.

Pesältä ampumisen jouduttua kiellettyjen menetelmien joukkoon keväinen karhunpyynti jatkui vapunpäivästä alkaneella karhunhiihdolla, jossa pesästä noussutta karhua jahdattiin jälkiä myöten ja koetettiin väsyttää karhu hiihtämällä. Usein käytettiin apuna haukkuvia koiria, milloin keli sen salli. Karhunhiihto on innoittanut lukuisia eräkertomuksia A.E. Järvisen ajoista lähtien. Pyynti vaati kovaa kuntoa ja karhun tapojen tuntemusta. Usein kesken pyynnin saapunut kevät ja sulavien lumien aiheuttamat tulvat jättivät pyyntimiehet vangiksi esimerkiksi laajojen aapasoiden keskelle. Pyyntitavan edellyttämän hiihtokelin vuoksi kevätmetsästys rajoittui pääasiassa poronhoitoalueelle, missä karhun kevätmetsästys jatkui aina vuoteen 1993. Monien pitkän linjan erämiesten arvostaman pyyntitavan ”peijaisia” vietettiin tuolloin ainakin Savukoskella karhumaiden keskellä legendaarisessa Tuluppion Tisko-pubissa.

Perimätiedon mukaan 193 karhua kaataneen Martti Kitusen uhrikuusi, jolle hän uhrasi verta kaatamistaan karhuista. Usein palvontapuuna oli ns. karsikkopuu, johon karhun kallo ripustettiin. Ehkä Kitunen kaatomääränsä vuoksi piti kätevämpänä kaataa verta kuin ripustella kalloja...

Mutta nyt on käsillä joulun aika ja pitkä matka jopa Heikinpäivään, jolloin nukkuva karhu kääntää kylkeään, keväästä puhumattakaan. Niinpä lienee parasta varmuuden vuoksi lukea lopuksi loitsu, jolla karhu saadaan pysymään talvipesässään, ettei se suotta lähde metsään rämpimään kesken unien:

”Rieskasuu riuvottele,
Maitosuu mallottele
Honkaisessa huonehessa,
Tammisessa tanhuassa,
Havulinnan liepehellä,
Kenkällä komean kuusen,
Luona Luonnon-tyttärien,
Metsänpiikojen pihoilla”


Perttu Matero

Lähde: Varonen, Matti 1891: Suomen kansan muinaisia taikoja. I. Metsästys-taikoja. Suomen kirjallisuuden seuran kirjapaino, Helsinki. (Suomen Metsästyskirjasto, C.A. Borgströmin kokoelma)

Aikasempia löytöjä:

Metsästys & Kalastus -lehden näytenumero (Tammikuu 2014)

Karjalan Kennelklubin kutsukortti 1934 (Helmikuu 2014)

Kuljun Metsästysseuran palkinnot (Heinäkuu 2014)

Hyljekoira Jocken tarina (Elokuu 2014)

Haulikkoampujan sormus (Joulukuu 2014)

Kettuhoukutin (Kesäkuu 2015)

Kartta (Syyskuu 2015)

 

Arkistoidut löydöt