A.E. Järvistä odotti Lapissa mittava työsarka. Nuoren metsäkonduktöörin tehtäviin kuului koko Lapin valtionmetsien kartoittaminen ja arviointilinjojen vedättäminen. Teitä ei ollut, matkat taivallettiin virtoja sauvoen ja erämaita patikoiden kesäisin, alkuvuosina oltiin joskus talvellakin kairassa. Matkalla viivyttiin monesti useampia kuukausia. Nukuttiin rankisella kesäisin, kuusenhavut vuoteena ja koivunoksat pääalusena. Mäkäräisten hyökkäystä vastaan suojauduttiin pikiöljyllä. Syyskylmillä siirryttiin louevaatteen suojaan ja rakovalkean lämpöön. Luonto tarjosi ravinnon, riistaa ja kalaa, repussa kulki vain tarpeellinen.
Nämä vuodet olivat A.E. Järviselle luonnon tarkkailun, Lapin ihmisten elämään tutustumisen ja uusien elämysten rikasta aikaa. Väsymättömänä valojen ja varjojen seuraajana hän tallensi Pohjolan luonnon muutoksia mieleensä. Näinä ensimmäisinä Lapin vuosina syntyi se henkinen varasto, josta hän tulevina vuosina saattoi kirjailija ammentaa.
A.E. Järvinen oli taitava metsästäjä. Pitkillä työmatkoilla erämaassa ravinto hankittiin suoraan luonnosta metsästämällä ja kalastamalla. Mieluisin metsästys Järviselle oli huurremetsojahti, jota hän on kuvannut sekä akvarelleissaan että lastuissaan. Vuonna 1930 hän kirjoitti: ”Siitä on suunnilleen vuosikymmen kulunut, kun löysin huurteisen metsän lumoavan maailman. Yksityiskohdat ovat jo hiukan himmenneet, mutta pääasia on muistissani selkeänä ja kirkkaana ja säilyneen sellaisena elämäni iän.”
Pakkasen aikaan sumuilmalla muodostuu puihin kuuraa eli huurretta, joka on parhaiten nähtävissä aukioitten laidoilla, jänkämetsiköissä ja rämeillä. Tällainen tausta on mitä parhain tummille metsoille, jotka ovat tulleet ruokailemaan rämemännikköön. Metsästystä tällaisissa olosuhteissa kutsutaan huurremetsojahdiksi.
A.E. Järvinen: Huurremetso
Kun päivä valkeni, sydäntalven päivä helmikuussa, oli sää mitä parhain ”huurremetson” ammuntaan, pakkasta vain alun toistakymmentä astetta, ilma tyven, maailma huurteessa ja hanki pehmeä edellisten päivien vitilumesta.
Eväslaukut ja pyssyt painoivat hartioita, mutta suksi luisti liukkaasti tukkimiesten tekemillä laduilla. Koettelimme pyssyjä, iloitsimme sattumista ja nousevasta auringosta, joka huurun takaa ilmaantui valaisemaan maisemaa, missä lumiset vaarat ja rämeet vaihtelivat silmänkantamiin.
Siellä oli kutsuva ja viekoitteleva salo ja sen kätköistä monet mustat metsokukot. Oli siellä alaa, missä ei suksenlatua tapaa, oli siinä matkaa toisenkin kerran potkaista. Oli siellä kuitenkin niittypirttejä ja tukkisaunoja, joissa voi tarpeen tullen levätä, aterioida ja takkavalkean ääressä lämmitellä.
Kiire tuli minullekin. Heittäen repun ja saaliin hangelle hiihdin toverini jälkeen ja läksin kaarrattaen rämeniemeen, mistä näytti olevan sopiva ampumamatka. Siinä me kohta molemmat istuimme hangella suksisauvat ristissä tukena ja pyssy poskella. Linnut odottivat kaikki päät pystyssä, ja paukahtaessa kierähti kaksi lumpeen puun juurelle toisten lähtiessä.
Lainaukset A.E. Järvinen: Huurremetsoja ampumassa. Muistelmia Pohjolan talvisilta saloilta, 1923.