Lapin lumous
”Tullessani Lappiin useita vuosikymmeniä sitten elin jonkinlaista masennuskautta. Olin kokenut hiljattain eräitä pettymyksiä, jotka olivat saaneet minut epäilemän kaikkea, näkemään ihmiselämänkin köyhänä ja pimeänä. Päästyäni suuren luonnon läheisyyteen aloin heti aavistella uusia mahdollisuuksia. Suuret erämaat vetivät puoleensa ja herättivät uteliaisuuttani. Väsymättömällä innolla aloinkin niissä samoilla, kuin löytöretkeilijä joka etsii aarretta.”
Näin kirjoitti A.E. Järvinen kirjansa ”Omilta kairoilta” ensilehdillä.
A.E. Järvinen saapui Lappiin oikeaan aikaan, hän löysi koskemattomat erämaat ja tapasi kaukaisten kairojen asukkaat. Hän kohtasi Lapin, josta kukaan muu ei ollut kirjoittanut ennen häntä. Metsänhoitajan työn ansiosta hänellä oli mahdollisuus olla kairoissa pitkiäkin aikoja. Yövyttiin rankisen tai louevaatteen suojassa, metsästää ja kalastaa piti, jotta saatiin ruokaa. Kaikesta tästä kertyi paljon kokemuksia novellien aiheeksi.
Marasen maja
Naarmankairaan Marasen lammen rannalle nousi vuonna 1933 Järvisen erämaakämppä Marasen maja. Majan hiljaisuudessa luonnon keskellä Järvinen kirjoitti ja viimeisteli erätarinoitaan.
Majan vieraskirja kertoo isäntänsä elämänkaaresta; kansien väliin on tallennettu metsästys- ja kalastustapahtumat sekä elämän ilot ja surut.
Tuntsa
Toinen tärkeä sielunmaisema Järviselle oli Sallasta Värriötunturin liepeiltä alkunsa saava Tuntsajoki koskineen ja suvantoineen. Tuntsa tuli Järviselle tutuksi 1930-luvulla, kun hän suoritti alueella metsien kartoitustyön. Tuntsajokea kuului silloin Suomen puolelle huomattavasti pidemmän matkaa kuin nykyään.
”Maailma on kaunis, ajattelen ja katselen ihastuneena ympärilleni. Olen tavannut jälleen Tuntsan, kaivatun Tuntsan. Noin aurinko säkenöi, noin virta vierii ylhäällä ja alhaalla. Tuossa on lohi jaloissani suurena, hopeisena ja erämaa henkäilee ympärillä. Koko erämaa on meidän, Arvitin ja minun.”
Menetetty Tuntsa, 1939
Rakkaus Tuntsaan oli Järviselle elinikäistä. Tuntsaa hän muisteli vielä viimeisinä vuosinaankin. Erityisen raskas oli vanhan Sallan menetys rajan toiselle puolelle, sillä samalla menetettiin Tuntsan parhaat lohiapajat. Eräässä käsikirjoituksessaan hän kirjoittaa viimeisestä lähdöstään Tuntsalta:
”Vaikka Tuntsa minulta jäikin, ehkä iäksi. Sen virrat joskus vieläkin minulle kimaltelevat. Sain kuin sainkin houkuteltua ne mukaani ja on lohdullista ettei niitä kukaan voi minulta ottaa.”