Karhunpeijaisten historiaa

Nykyaikaisia peijaisia on järjestetty 1950-luvulta lähtien ja ne ovat usein liittyneet maanomistajien ja metsästysseurojen yhteistyön edistämiseen ja ylläpitämiseen. Varhaisempi peijaisperinne taas koski erityisesti karhua ja poikkesi vahvasti nykyisestä. Karhunpeijaiset oli saaliiksi saadun ohdon kunniaksi järjestetyt pidot, jotka etenivät eräänlaisen laulunäytelmän mukaisesti.

Varhaisimmat tallella olevat tiedot karhunpeijaisista perustuvat ns. Viitasaaren tekstiin ”Couvon pääliset”, jonka mahdollisesti paikallinen pappismies on kirjoittanut muistiin joskus 1700-luvulla. Se käsittelee vielä vanhaa peijaisperinnettä, jossa karhu oli kunnioitettu arvovieras, ei pelkkä viljelysyhteisön ja karjatalouden uhka.

Perinteinen ja ikivanha tapa metsästää karhua oli sen talvinen pesältäpyynti. Tämä oli käytännön syistä tehokas tapa saalistaa vaarallista eläintä. Talvipesät olivat hyvin tiedossa ja kierretty jo alkutalvesta ja saalisvarmuus sikäli hyvä. Talviunilta herätetty karhu oli myös unenpöpperöissään kohtuuhelppo saalis, eikä sen pyyntiin tarvittu tuliaseita. Terävä keihäs oli karhumiehen ykkösase, kirveskin oli usein mukana. Vasta tuliaseiden yleistymisen myötä karhua alettiin metsästää mm. haaskalta vahtimalla.

Kiirettä ei pidetty

Perinteiseen karhunpyyntiin valmistauduttiin huolella etukäteen. Edeltävinä päivinä metsästäjäryhmä söi hyvin, erityisesti liharuokaa, ehkä nautti juomapuoltakin, saunoi ja puhdistautui huolellisesti. Naisia tuli vältellä ennen karhunpesälle lähtöä. Seksuaalisesta kanssakäymisestä pidättäydyttiin ja tarkimmat jopa pitivät rättiä silmillään, mikäli piti kohdata nainen ennen lähtöä.

Karhunpesälle tultaessa sytytettiin nuotio ja valmistauduttiin pyyntiin. Vielä tässä voitiin tehdä taikoja, joilla varmistettiin saaliin saaminen. Tulen yli hypittiin ja laulettiin runolauluja vuoropuheluna, mikä jatkui koko pyynnin ja peijaisten ajan. Jonkinlaisena esilaulajana saattoi olla saalistusporukan kokenut ja arvostettu jäsen.

Karhua ei saanut surmata sen nukkuessa, muuten ruumiista unessa irti ollut sielu olisi saattanut jäädä vaille kotia ja alkaa vainota metsämiestä. Otso piti laulaa hereille: ”Nouse pois nokinen poika nokiselta nuotiolta havuisilta vuotehilta pihkaisilta pään aloilta…”.

Keihästetyn karhun turparengas ja kynnet leikattiin, jolloin sinetöitiin karhun saaliiksi saaminen. Samalla merkattiin saaliin omistajuus, sillä karhua, jonka turparengasta ei ollut leikattu, saattoi vielä joku ulkopuolinen tulla vaatimaan itselleen. Tapon jälkeen laulettiin karhun surmavirsi, jossa esitettiin, että karhu on pudonnut oksalta ja itse aiheuttanut kuolemansa. Näin siis metsästäjille ei saanut olla kuolemasta vihainen.

Otso oli juhlan kunniavieras

Metsästäjät lähtivät sitten kulkueena viemään karhua kohti kotitaloa, jossa talon emäntäväki otti miehet vastaan. Ennen pirttiin astumista käytiin laulaen vuoropuhelu. Emäntä tiedusteli, miten jahti oli sujunut ja metsästäjät kyselivät, oliko talossa valmistauduttu arvovieraan tuloon. Kun tämä tuli selväksi, karhu – tai siis sen talja – tuotiin sisälle ja asetettiin tuvan parhaalle paikalle, mihin arvovieraat oli tapana asettaa istumaan. Talja levitettiin pöydälle ja sovittiin varsinaisten peijaisten pitoaika.

Peijaiset olivat samalla sekä karhun hautajaiset että häät. Menehtynyttä karhua kunnioitettiin pidoilla, joissa syötiin karhunlihasta tehtyä rokkaa, juotiin olutta ja ehkä viinaakin, mutta kuitenkin hillitysti, ilman tanssimista ja muuta remakkaa. Samalla juhlittiin karhun, eli kouvon häitä. Kouvo viittaa sanana vanhukseen tai esi-isään ja kertoo karhuun kohdistuvasta suuresta arvostuksesta. Yhteisöstä valittiin nuori nainen morsiameksi ja vähän tilanteesta riippuen nuoresta miehestä tälle sulhanen tai sitten toinen osapuoli jätettiin valitsematta ja karhu sai esittää itse puolisoa. Toisinaan jo pesälle mennessä mukana saattoi olla tyttö, joka oli varattu karhun morsiameksi.

Karhun kantaminen kulkuemuodossa muistutti vahvasti hääkulkuetta, joka saatteli morsiamen sulhasen talolle ja samaan tapaan käytiin laulamalla vuoropuhelua. Peijaisissa siis vertauskuvallisesti otettiin karhu mukaan samaan sukuun, jolloin ihmistenkin oli turvallisempaa liikkua metsässä sukulaisuussiteen myötä. Karhun saatettin myös ajatella olevan samaa sukua ihmisen kanssa ja peijaisissa tätä sidettä pidettiin yllä ja vahvistettiin.

Tuhtien pitojen kohokohta oli karhun pään syöminen ja kallon kaluaminen puhtaaksi. Samalla irrotettiin karhun hampaat ja leikattiin sen korva. Näin saatiin otettua karhulta pois sen aistit ja voima ja siirrettiin näitä ominaisuuksia metsästäjiin. Lopuksi peijaissaattue lähti kuljettamaan karhunkalloa tiettyyn kallohonkaan, jonka oksantynkään kallo nostettiin.

Ennen ripustamista kallo vielä täytettiin oluella, jotta karhu pääsisi jatkamaan matkaansa iloisessa humalassa. Näin karhu palautettiin takaisin luontoon ja lähelle taivaallista alkukotoaan. Juhlinnan avulla varmistettiin, että karhua oli kohdeltu vieraanvaraisesti ja sille jäi kohtaamisesta hyvät mielikuvat. Näin saatettiin jatkossakin saada helpommin karhuja saaliiksi.

Perinne väistyy kehityksen myötä

Peijaisperinne oli yhteisön tapa säädellä arvokkaan saaliseläimen metsästystä. Talvipesältä pyynti oli kokeneille metsästäjille melko helppoa ja saalisvarmaa toimintaa, ja pesätkin oli tiedossa jo alkutalvesta lähtien. Vahva traditio merkitsi sitä, että yhteisössä ei hyväksytty liiallista ja suunnittelematonta pyyntiä. Näin suuri lihasaalis pysyi talven ajan tallessa ja voitiin vasta kevättalvesta muun ravinnon ehtyessä ottaa käyttöön.

Väestönkasvu ja maatalouden laajeneminen muutti perinnettä, ja karhuakin alettiin metsästää loukuilla ja haaskoilta. Karhun kunnioitettu ja mystinen asema muuttui ja sitä alettiin enenevässä määrin pitää uhkana karjataloudelle. Samalla ikivanha, pyyntitalouden ajoilta periytyvä karhunpeijaisperinne lauluineen ja näytelmineen sai väistyä. Tilalle tuli karjavahinkoja ehkäisevä metsästys ja toisaalta harrastus. Karhunpesiä kierrettiin ja metsästysmahdollisuuksia myytiin 1800-luvun lopulla kovalla rahalla erityisesti Karjalan suunnalla varakkaan yläluokan edustajille, jotka halusivat päästä karhunkaadon makuun.

Vielä pitää korostaa, että karhunpeijaisperinne ei ole mikään yhtenäinen suomalaisen kansan tarkkaan määritelty oppi, vaan rituaalit vaihtelivat paljon ajankohdasta ja paikasta riippuen. Nykypäivän tietommekin ovat harvojen yksittäisten henkilöiden muistiin kirjaamia. Kansankulttuurille tyypillistä on sen sisällön laaja vaihtelu. Ihmiset kun eivät ole samasta puusta veistettyjä.

Teksti: Jouni Partanen

Lähteet:

Lehikoinen, Heikki 2007. Tuo hiisi hirviäsi. Metsästyksen kulttuurihistoria Suomessa. Helsinki: Teos.

Paulaharju, Samuli 1922. Kainuun mailta. Helsinki: Tietosanakirja-Osakeyhtiö.

Pentikäinen, Juha 2005. Karhun kannoilla. Metsänpitäjä ja Mies. Helsinki: Etnika Oy.

Sarmela, Matti 1992. ”Karhu ihmisen ympäristössä”. Teoksessa: Kolme on kovaa sanaa. Kirjoituksia kansanperinteestä. Eripainos Kalevalaseuran vuosikirjasta 71.

Vilkuna, Kustaa 1983. Työ ja ilonpito. Kansanomaisia työnjuhlia ja kestityksiä. Helsinki: Otava.