Vilkaisu kalenteriin ja tajuntaani iskeytyy ajatus: ”Niin mites ne syksyn kurssit?” Kesä on kohta ohi, ja viikon päästä olen aloittamassa toista opiskeluvuottani Turun yliopistossa Suomen historian pääaineopiskelijana. Viimeiset kolme kuukautta olenkin viettänyt Suomen Metsästysmuseossa tutustumassa mahdolliseen tulevaisuuteeni.
Miten tänne sitten päädyin? Oikeastaan heti vuodenvaihteen jälkeen monen opiskelijan elämässä valtaa tilaa jokavuotinen harrastus: työhakemusten lähettely. Enkä minä ollut poikkeus. Koska tiesin jo ennen opintojeni aloittamista haluavani työllistyä museoalalle, hain luonnollisesti kesätöitäkin museoista. Lopulta pääsinkin kuin ihmeen kaupalla Suomen Metsästysmuseoon. Museo itsessään oli minulle tuttu vain nimeltä, sisällä en ollut koskaan käynytkään. Olen kuitenkin kiinnostunut muinaissuomalaisesta metsästysperinteestä kulttuurihistoriallisessa mielessä, ja aivan erityisesti siihen liitetyistä kulttimenoista ja uskomuksista, ja siksi tänne hainkin. Itse metsästyksestä en juurikaan nykyisessä muodossaan tiennyt. Toki olin perillä sen riistanhoidollisista tarkoituksista ja tunsin asian joltain osin, sillä ukkini oli aikoinaan innokas metsänkävijä. Asetin kuitenkin omat eettiset näkemykseni sivuun ja lähdin avoimin mielin oppimaan uutta aiheesta.
Valmistuneen Metsällä-aineistourakan jälkeen kelpaa nojata mittavaan läpikäydyn aineiston pinoon.
Valtaosan kesästä vei Metsällä-kirjoituskilpailuun saapuneiden vastausten lukeminen, digitoiminen, referoiminen ja asiasanoittaminen. Yhteensä 635 tekstin läpikäyminen vei oman aikansa. Perinteisen puuduttavaa ja monotonista puurtamista siis? Ei alkuunkaan. Kirjoituskilpailun vastausten lukeminen oli todella mieltä avartava kokemus, ja pääsin kurkistamaan suomalaisen metsästäjän ja mielenmaisemaan, sekä näkemään, mitä luonto ja metsästys 500 suomalaiselle merkitsee. Pääsin toki näkemään ja kokemaan myös muita museotyön puolia. Kesäkuussa olin mukana rakentamassa suomalaista kansanperinnettä esittävää Taikametsä-puistonäyttelyä. Kieltämättä olisin ollut hieman ihmeissäni, jos minulle olisi maaliskuussa työhaastattelussa kerrottu, että tulen kiipeilemään puissa ripustaen oksille vaatteita tai sitomaan pyykkinaruja kolmen metrin korkeuteen. Näyttelyn parissa toimiminen oli kuitenkin ainutlaatuinen ja hieno kokemus. Tämän lisäksi pääsin vierailemaan arkeologisilla kaivauksilla sekä näkemään esinekokoelmien käsittelyn, konservoinnin ja luetteloinnin kaunistelemattoman arjen museon varastolla.
Näyttelyrakentaminen voi näyttää tältäkin.
Jos kesän alussa suhtauduin innokkaasti tulevaa työtäni kohtaan, niin miten koen asian nyt? Minulla oli jo entuudestaan jonkilainen käsitys museossa työskentelemisestä vietettyäni vuonna 2018 kuusi kuukautta Sotamuseossa digitoiden vanhoja valokuvia. Tämä kesä ylitti odotukseni täysin. Pääsin lukemaan mielenkiintoista aineistoa sekä hyödyntämään oppimaani ja oppimaan paljon uutta – sekä metsästyksestä että museossa työskentelystä. Parempaa työyhteisökään ei olisi voinut toivoa. Minulla oli erittäin tervetullut olo heti ensimmäisestä aamusta alkaen, ja mikä parasta, minuun suhtauduttiin oikeana työntekijänä, eikä vain ”kesäharjoittelijana” kuten aivan liian usein tapahtuu.
Niin, reilun viikon kuluttua olen taas päätoiminen opiskelija. Seuraavalle viikolle olen merkinnyt kalenteriini museologian sivuainepääsykokeen. Aionko vielä suorittaa sen? Ehdottomasti! Eli kiinnostus museoalaa ei ole ainakaan kadonnut. Päinvastoin, olen nyt entistä varmempi siitä, että tämä on oikea paikka minulle. Lopuksi haluan vielä kiittää museonjohtajaa Anne Uotila-Lainetta osoittamastaan luottamuksesta palkatessaan minut, kuten myös koko museon henkilökuntaa neuvomisesta ja erittäin mielekkään kesätyökokemuksen tarjoamisesta.
Järjestelmä on jälleen onnistunut rekrytoimaan yhden työntekijän lisää museoinstituution rattaisiin.
Santeri Vuori
20.8.2020