Luonnollisen kokoinen rakotuli rätisee näytöllä ja virittää eräretkien tunnelmaan. Hylkeenpyytäjät ovat juuri nousseet valkeaksi maalatusta veneestään ja tähystävät ahtojääröykkiöiden yli horisonttiin. Vaaleat, kaarevat kertopuuseinät jakavat tilan osastoihin ja ohjaavat kulkua. Mitä seuraavan kulman takaa paljastuu? Järeillä oksilla vuorattu OHTO-installaation kupumainen rakenne on kuin muinaiselle uskonnolle rakennettu temppeli – mitä se oikeastaan ilmentääkin. Läpikatsottavissa asevitriineissä on rinnan sekä rujohkosti tehtyjä kansanomaisia karhu- ja hylkipyssyjä että upeita kaiverrustaidonnäytteitä Keski-Euroopasta ja Englannista.

Karhulla riitti vielä helmikuussa ihmettelemistä OHTO-installaation rakentamisen tässä vaiheessa. Nyt osio on viimeistelyä vaille valmis.

 

Ollaan siinä vaiheessa, että tilaan tullessaan voi jo eläytyä asiakkaan näkökulmaan ja makustella vaikutelmia, joita tähän mennessä valmistuneet rakenteet ja sisällöt antavat. Isoimmat elementit ovat nyt paikoillaan. Kuusimetristen, teräsrunkoisten asevitriinien tuonti ja asennus meni kommelluksitta, ja aseiden kiinnittäminenkin on edennyt odotettua sujuvammin, vaikka siinä näpräämistä onkin. Pasi Ahopellon hyljedioraama valmistui juuri, ja miehen ammattitaito lumen ja jään peittämien maastojen loihtijana oli jälleen ihailtavaa. Pasin poika Heikki Ahopelto on työskennellyt rakennepuuseppänä ja laatinut kertopuuaineksista mm. vitriinejä sekä muutamien osioiden seinäkkeisiin kurkistusluukkuja, joissa on kyseiseen teemaan liittyvää lisäaineistoa. Kalle Ahosen suunnittelemaa ja Jaakko Markkasen rakentamaa OHTO-installaatiota on päästy testaamaan todellisissa puitteissaan, ja Tuomas Rounakari on itse videomusiikin lisäksi tehnyt tilaan yleisäänitaustan.

Pasi ja Heikki Ahopelto (vas.) ovat tehneet laatutyötä hyljedioraaman rakentamisessa ja Heikki on laatinut myös muita näyttelyrakenteita.

 

Kun kokonaisuus on jo hyvin hahmollaan, täytyy miettiä vielä muutamia avoimia kysymyksiä. Tärkeintä on päättää joidenkin vaihtoehtoisten sisältöjen osalta, mitkä niistä toteutetaan ja mitkä ei. Lisäksi toteutustapa muutamien sisältöjen osalta on vielä auki. Kun on useampia eri tapoja toteuttaa jokin teema, prosessi on mielenkiintoinen: alussa eri vaihtoehdot ovat tasaväkisiä. Jossain vaiheessa yksi niistä alkaa vaikuttaa ylivoimaisesti parhaalta. Sitä ryhdytään edistämään muiden sijasta, kunnes huomataan, että sen toteuttaminen ei onnistukaan tai ainakaan se ei ole mielekästä. Silloin palataan lähtöpisteeseen, jossa alkuperäisten vaihtoehtojen rinnalle keksitäänkin liuta uusia.

On luonnollista, että kun on oikein sisällä jossain asiassa, ns. hyviä ideoita syntyy usein yli oman tarpeen – ja ideat ruokkivat yhä uusia ideoita. Jotkut uudet oivallukset kirkastuvat kalkkiviivoilla pikavauhtia toteutettaviksi välttämättömyyksiksi, toiset jäävät odottamaan parempaa aikaa ja kolmannet on pakko ampua alas jo pelkästään ajanpuutteen takia. On vain hyväksyttävä, että valmiin näyttelyn ulkopuolelle jää aina paljon sellaista, minkä olisi halunnut toteuttaa. On myös väistämätöntä, että joillain museokävijöillä voi olla vahvoja mielipiteitä siitä, mitä näyttelystä on jäänyt pois ja miten puuttumaan jääneet osat olisi pitänyt toteuttaa.

Asiakas lopulta kuitenkin näkee aina vain valmiin näyttelyn eikä tule koskaan tietämään, millainen se olisi saattanut olla, jos olisi päätetty tehdä jotain toisin. Pääasia on, että tässä vaiheessa jo uskalletaan sanoa näyttelyn todella valmistuvan aikataulun mukaan, ja siitä tulee sellainen, johon ainakin tekijät ovat tyytyväisiä.

Aseiden kiinnitys on pikkutarkkaa ja aikaavievää puuhaa, mutta esillepanon toteutus palkitsee kävijät esteettömällä näkymällä vitriinin molemmin puolin.

 

Teksti: Perttu Matero

Kuvat: Taru Liukkonen ja Jukka Peltonen