Näyttely A. E. Järvinen – Lapin erämaiden kulkija Riihimäen kaupunginkirjastossa

Eräkirjailija, taiteilija, metsänhoitaja A. E. Järvisen kuolemasta on kulunut 60 vuotta 27.8.2023. Hänet muistetaan edelleen, yhä uudet sukupolvet ovat tarttuneet hänen kirjalliseen tuotantoonsa ja Järvisen Lapin maisemia kuvaavat akvarellit ovat keräilijöiden kohteena.

Riihimäen kaupunginkirjaston aikuisten osaston näyttelyyn on helmikuun ajaksi koottu esille Järvisen kirjoittamia artikkeleita ja kirjoja sekä hänen maalaamiansa akvarelliluonnoksia kirjojensa kansiksi. Nähtävillä on myös Järviselle kuuluneita erävarusteita ja kalastusvälineitä, ja valokuvia hänen mittavasta kuvakokoelmastaan, joka on tallennettuna Metsästysmuseoon.

Lapin kairojen kuvaaja A. E. Järvinen

Oli vuosi 1915, kaksi nuorta vastavalmistunutta metsänhoitajaa A. E. Järvinen ja Lennart Segerstråle pohtivat vakavasti, ryhtyäkö kokonaan taiteilijaksi vai aloittaa metsänhoitajan työt. Segerstråle teki valintansa tunnetuin seurauksin, A. E. Järvinen valitsi turvallisemman metsänhoitajan viran Lapissa. Järvinen tarvitsi nuo kokemusrikkaat vuodet selkosilla, jotta hänessä saattoi herätä Lapin kairojen sekä kirjallinen että taiteellinen tulkitsija.

Aarne Erkki Järvinen syntyi Helsingissä 13.7.1891. Perheen isä Eero Järvinen oli toimittaja, töiden takia asuttiin välillä myös Raahessa, kunnes isä antautui kokonaan lehtimieheksi ja muutettiin takaisin Helsinkiin. Aarnen vanhemmilla oli selkeä käsitys lasten koulutuksen merkityksestä. Perheen kuudesta lapsesta viisi kirjoitti ylioppilaaksi jatkaen opintojaan, mikä tuohon aikaan varmasti vaati melkoisia taloudellisia uhrauksia perheeltä. Kodin sisäinen henki oli lämmin, iltaisin näyteltiin ja lausuttiin runoja. Eero Järvinen julkaisi aikanaan myös muutaman sivistyksen merkitystä käsittelevän kirjan. Kodin kannustavaa taustaa vasten on helppo ymmärtää, että A. E. Järvisessä myöhemmin heräsi monipuolinen taiteellinen lahjakkuus.

Lapsuudessaan ja varhaisnuoruudessaan A. E. Järvinen sairasteli usein, angiina oli jatkuvana kiusana kesällä ja syksyllä. Urheilusta tuli hänelle voimanlähde, jonka avulla hän vahvistui. Urheilu otti hänet kokonaan valtaansa, hän juoksi, hyppäsi pituutta ja tavoitteli ennätyksiä. Järvinen oli lupaava seiväshyppääjä kunnes hänen polvensa murtui 1913 ja urheilukentät täytyi jättää. Pahinta onnettomuudessa oli, että samoilu metsissä pyssy olalla oli myös vaarassa jäädä. Polvivamma vaivasi Järvistä myöhemmin entistä enemmän, viimeisinä vuosinaan hän liikkui kairassa polvi idealsiteellä sidottuna.

A. E. Järvinen kirjoitti ylioppilaaksi 1912 Norssista. Kiintymys luontoon voitti, kun hän valitsi metsänhoitajan uran arkkitehdin ammatin sijaan. Valmistuttuaan 1915 hän hakeutui seuraavana vuonna vakituiseen työhön Lappiin.

Lapin lumous

”Tullessani Lappiin useita vuosikymmeniä sitten elin jonkinlaista masennuskautta. Olin kokenut hiljattain eräitä pettymyksiä, jotka olivat saaneet minut epäilemään kaikkea, näkemään ihmiselämänkin köyhänä ja pimeänä. Päästyäni suuren luonnon läheisyyteen aloin heti aavistella uusia mahdollisuuksia. Suuret erämaat vetivät puoleensa ja herättivät uteliaisuuttani. Väsymättömällä innolla aloinkin niissä samoilla, kuin löytöretkeilijä, joka etsii aarretta.”

Näin kirjoitti A. E. Järvinen kirjansa ”Omilta kairoilta” ensilehdillä. Vastavalmistuneen helsinkiläisen metsänhoitajan muutto Lappiin oli ilmeisesti jonkinlaista pakoa, joka aiheutui nuoruuden rakkauden menettämisestä. Tämä haaveiden romahtaminen oli aikanaan raskas taakka Järviselle ja samoihin aikoihin hän joutui luopumaan myös urheilusta. Ilmeisesti täydellinen elämänmuutos, uudet maisemat ja uudet ihmiset olivat paras lääke murheeseen.

A. E. Järvistä odotti Lapissa mittava työsarka. Nuoren metsäkonduktöörin tehtäviin kuului koko Lapin valtionmetsien kartoittaminen ja arviointilinjojen vedättäminen. Lapin vanhat metsäkartat ovatkin monesti A. E. Järvisen piirtämiä. 1920-luvulla säädettiin suojametsälaki, ja Järvinen merkitsi suojametsäalueen rajan Jäämeren puhureita vastaan hiihtäen.

Teitä ei ollut, matkat taivallettiin kesäisin virtoja sauvoen ja erämaita patikoiden, alkuvuosina oltiin joskus talvellakin kairassa. Matkalla viivyttiin monesti useampia kuukausia. Nukuttiin rankisella kesäisin, kuusenhavut vuoteena ja koivunoksat päänalusena raikkaasti tuoksuen. Mäkäräisten hyökkäystä vastaan suojauduttiin pikiöljyllä. Syyskylmillä siirryttiin louevaatteen suojaan ja rakovalkean lämpöön. Luonto tarjosi ravinnon, riistaa ja kalaa, repussa kulki vain muu tarpeellinen.

Nämä vuodet olivat A. E. Järviselle luonnon tarkkailun, Lapin ihmisten elämään tutustumisen ja uusien elämysten rikasta aikaa. Väsymättömänä valojen ja varjojen seuraajana hän tallensi Pohjolan luonnon muutoksia mieleensä. Näinä ensimmäisinä Lapin vuosina syntyi se henkinen varasto, josta hän tulevina vuosina saattoi kirjailijana ammentaa.

Vuonna 1922 Järvinen nimitettiin Metsähallituksen Perä-Pohjolan piirikuntakonttorin arvioimistoimiston johtajaksi. Tässä virassa hän oli eläkkeelle jäämiseensä vuoteen 1958 asti. Vuosien varrella tuli kyllä muitakin työtarjouksia, muun muassa houkutteleva työ, joka olisi vaatinut muuttoa Helsinkiin. Järvinen oli kuitenkin kotiutunut Lappiin niin täysin, ettei edes kiinnostava tehtävä saanut häntä muuttamaan pois. Tällä ratkaisulla oli merkitystä myös hänen kirjalliselle tuotannolleen, sillä ilman elämää Lapissa Järvisestä ei varmaankaan olisi tullut maamme tunnetuinta eräkirjailijaa.

Työssään Järvinen oli suunnittelemassa Lapin metsien avohakkuita ja toisaalta hän tunsi huolta erämaiden katoamisen puolesta. Ilmeisesti tästä syntyi myös jonkinlaista ristiriitaa hänen virkansa ja kirjailijan töiden välille. Lapin vesistöjen valjastamista ja tekojärvien rakentamista hän ei hyväksynyt, tätä asiaa hän käsitteli lastuissaankin. Uravalintaansa A. E. Järvinen oli kuitenkin erittäin tyytyväinen, vaikka myöhemmin sekä kirjailijan että taidemaalarin osat oli vaikea yhdistää metsänhoitajan työhön. Nämä roolit korostuivat vuosien myötä ja häntä pidettiin usein ensisijaisesti taiteilijana. Järviselle myönnettiin ylimetsänhoitajan arvonimi vuonna 1952, ja Suomen Metsänhoitajaliiton kunniajäseneksi hänet kutsuttiin vuonna 1958.

Perhe

Nuori metsänhoitaja A. E. Järvinen tutustui Kittilän kairoja kartoittaessaan talollisen Niilo Nikulan tyttäreen Lainaan. Heidät vihittiin 28.10.1919 Kittilän kirkossa. Nuoripari asettui asumaan Rovaniemelle. Järvisillä ei ollut omia lapsia, he ottivat ottolapsekseen orvon Aino-tytön, jota kutsuttiin Totoksi. A. E. Järviselle ja Totolle kehittyi erittäin lämmin isä-lapsi -suhde. Yhdessä isä ja tytär liikkuivat luonnossa ja nauttivat samoista Lapin kairojen elämyksistä. Yksi A. E. Järvisen elämän suurista murheista oli kuitenkin edessä. Nuorena sairaanhoidon opiskelijana Toto sairastui ensin tulirokkoon ja sitten keuhkokuumeeseen. Koska penisilliiniä ei vielä tuolloin oltu keksitty, kuoli Toto juhannusyönä 1943 vain 20 vuoden ikäisenä.

Menetys oli raskas. A. E. Järvinen on liikuttavasti kuvannut Toton kuolemaa novellissaan ”Kirje Eskolle ja muillekin orvoille”. Tietynlaista enteellisyyttä Toton kuolemassa oli se, että käydessään viimeisen kerran kotona vappuna, vain noin puolitoista kuukautta ennen kuolemaansa, oli Toto tuonut perheeseen pienen, orvon pojan Eskon. Nelivuotias Esko oli Järvisen mukaan kuin pelastusrengas, jonka Toto oli hänelle ja Lainalle heittänyt ennen kuolemaansa.

A. E. Järvinen oli 52-vuotias, kun hänen ja vaimonsa vastuulle tuli pienen pojan kasvatus. Elämä ei ollut ongelmatonta ja Järvinen on tilittänyt em. novellissaan herkästi suhdettaan Eskoon, lopussa hän toteaa:

”Kun joskus kuljet ohi sen kummun, jonka alla lepään, tuo Esko poikani, haudalle jokin kukka. Toivoisin, että jonakin juhannuksena, kun Pohjolan yö kirkastuu, toisit kulleroita. Kullero on juhannuksen kukka. Näkisin sen varmasti mullan alle. Se minut suorastaan herättäisi. Näkisin myös kesäyön kirkkauden, kuulisin linnun laulun, muistaisin Totoa ja sinua, kaikkea sitä, mikä oli parasta ja kauneinta elämässäni, elämän rikkautta, josta olemme saaneet olla osallisia.”

Eräkirjallisuuden klassikko

A. E. Järvisen kirjallinen lahjakkuus oli ilmeisesti isän perintöä. Ensimmäinen kirja syntyi lähes kymmenen Lapin vuoden jälkeen. Se oli salanimellä Erkki Jauri julkaistu ”Erämaan valo”, koruton kolmoisdraama uudisraivaajista erämaan armoilla. Tässä pienoisromaanissa luonnonkunnioitus ja syvä uskonnollisuus kohtaavat toisensa. Ehkä se samalla oli myös vuosien takaisten omien pettymysten purkamista. Vastaanotto ei ollut maailmoja syleilevä ja ehkä A. E. Järvinen oli tyytyväinen ratkaisuun käyttää nimimerkin suojaa.

Kului vuosia, kirjallisen oman tyylin löytäminen vaati aikansa. Vuonna 1930 aika oli kypsä ensimmäisen novellikokoelman julkaisemiseen. ”Tapion taloissa” ilmestyi rohkeasti omalla nimellä ja eräkirjallisuuden tienviitoittaja oli syntynyt. Tästä lähtien uusi eräkirja ilmestyi aina muutaman vuoden välein. Nuori kirjailija oli tarinoissaan innokkaasti saaliin perässä. Vuosien myötä Järvinen viipyi teksteissään yhä pidempään rakotulen ääressä kuunnellen erämaan ääniä ja pohtien ihmisen pienuutta suuren luonnon keskellä.

Järvisen aihepiiri oli koko hänen kirjallisen tuotantonsa ajan sama. Muutaman rohkean yrityksen hän tosin teki muille kirjallisuuden aloille. Kuunnelmakäsikirjoituksia häneltä on kaksi, joista ”Lasisiipi!” on esitettykin Yleisradiossa 1964 ja näytelmäversiona Rovaniemen kaupunginteatterissa vuonna 1966 nimellä ”Lasinen siipi”. Runoja hän kirjoitti myös paljon, lähinnä omaksi ilokseen. Marasen majan vieraskirja on samalla hänen ”julkaisematon runokirjansa”. Ainoa julkaistu runokooste on hänen vuonna 1960 Hyytiälän 50-vuotisjuhlaa varten kirjoittamansa ”Runoköynnös metsälle”.

Näytelmäkäsikirjoituksen parissa Järvinen on myös ahertanut. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa on kaksi versiota näytelmästä ”Syyllisiä”. Se on nelinäytöksinen näytelmä, joka sijoittuu Sallan palautetulle alueelle 1940-luvun alussa. SKS:n arkiston kätköissä on myös elokuvaskenaario ”Kullanhuuhtojat”.

Leipätyön ja kirjailijan työn yhteensovittaminen ei ollut aina mutkatonta. Järvinen oli ratkaissut ongelman kirjoittamalla ainoastaan aamuvarhaisella viidestä tai kuudesta lähtien aamiaiseen asti, jonka jälkeen oli paneuduttava virkatöihin.

A. E. Järvisen kynästä lähti 20 julkaistua kaunokirjallista teosta, joista kolme on romaaneja. Hän on kirjoittanut myös vuonna 1941 julkaistun opaskirjasen ”Turkisriistan pyynti”. Metsästys ja Kalastus -lehdessä julkaistiin usean vuosikymmenen ajan Järvisen eräaiheisia artikkeleita. Hän kirjoitti runsaasti myös muihin lehtiin ja julkaisuihin luonnonsuojeluun, metsästykseen, kalastukseen ja eräretkeilyyn liittyviä artikkeleita. Kirjallisuusarvostelut kuuluivat myös hänen alueeseensa.

A. E. Järviseen personoituu koko suomalaisen eräkirjallisuuden synty. Hänen kirjalliselle kehitykselleen on mitä ilmeisemmin ollut eduksi pysyttäytyminen saman aihepiirin rajoissa. Hän on ollut monen nuoremman polven eräkirjailijan esikuva. Järvinen sai jo eläessään merkittävää tunnustusta Lapin kairojen kuvaajana. Vuosina 1954–1956 hän sai nauttia Akatemian apurahaa ja vuonna 1957 hän sai Suomen Kulttuurirahaston apurahan.

Herkkä akvarellisti

”Soutelin sitten hiljaa ja katselin värien himmeitä sointuja, pehmeitä valoja. Ajattelin, kuinka herkullisen akvarellin voisikaan maalata tässä vireessä, tuon houkuttelevan virran lumoissa. Hopeata, syvää sineä ja salaperäistä läikyntää. Värit ikään kuin soivat ja kuuntelin niiden säveliä hartaana.”

Värien maailma veti Järvistä voimakkaasti puolensa jo lapsena. Hän on muistellut varhaisimmassa lapsuudessaan pysähtyneensä kesken leikin tutkimaan maalauksellisia valaistuksia. Nuorena norssilaisena hän jäi koulupäivien jälkeen maalaamaan innoittavan kuvaamataidon opettajansa johdolla. Yliopistoaikoinaan A. E. Järvinen opiskeli myös Ateneumissa ja myöhemmin Taideyhdistyksen piirustuskoulussa. Kansalaissota keskeytti kuitenkin hänen määrätietoiset taideopintonsa.

A. E. Järvinen on eräässä haastattelussa kertonut tarttuneensa kynään, kun hän ei ole saanut väreillä kiinni sitä mitä on tavoitellut. Kirjoittaminen oli hänelle tuolloin maalauksellisten näköalojen täydentämistä. Ilmeistä kuitenkin on, että kirjoittamisen ja maalaamisen päämäärä on koko ajan ollut sama – luonnonkauneuden kuvaaminen.

Järvinen oli aina tuntenut vetovoimaa Pohjolan valoisiin öihin. Hänellä oli aina maalausvälineet mukanaan erämatkoilla. Iltaisin asentopaikalla oli aikaa tallentaa kairojen valoja ja varjoja vesiväreillä. Kuumina kesäiltoina kuivui paperi liian nopeasti ja se oli sujautettava välillä kokonaan veteen. Kauneimmat valoilmiöt ovat Lapissa hetkellisiä ja se vaatii maalarilta nopeutta. Tästä syystä luonnosten teko onnistuu parhaiten vesiväreillä. Järvinen maalasi myös pastelleilla ja jonkin verran öljyväreillä, mutta ensisijaisesti hän oli akvarellisti.

Maisemanäkymien lisäksi hänelle mieleisiä aiheita olivat metsästyskuvaukset, erityisesti huurremetsoaiheet. Osa metsästystilanteista on maalattu hänen ottamiensa valokuvien pohjalta. Järvinen oli innokas valokuvaaja. Metsästysmuseon kuva-arkistoon on tallennettuna hänen valokuvakokoelmansa, joka tänä päivänä on merkittävä osa kairojen historiaa. Monet hänen kirjojensa kansista on myös kirjailijan kuvittamia. Taiteilijana hän oli tuottelias, monen kodin seinää koristaa edelleen Järvisen maalaama Lapin maisema. Hänen töitään on myös Rovaniemen taidemuseon kokoelmissa.

Järvisellä oli useita yksityisnäyttelyitä Lapissa ja muutama myös Helsingissä. Vuosina 1948 – 1959 hän toimi Lapin Taidesuora Seitapiiri ry:n puheenjohtajana ja vuodesta 1960 sen kunniajäsenenä.

Kaksi onnelaa

”Minulla on erämaassa kala- ja metsästysmaja, pieni pyöreistä hongista tehty kämppä. Sen suojissa olen elänyt parhaimmat hetkeni, yksin suuren luonnon kanssa hiljaa puhellen.”

Naarmankairaan Marasen lammen rannalle nousi vuonna 1933 Järvisen erämaakämppä Marasen maja. Kämpän ympäristö rauhoitettiin myöhemmin Metsähallituksen toimesta Järvisen Aihkikoksi. Alueen maapinta-ala on 128 ha ja vesipinta-ala 10,1 ha.

Marasen majan hiljaisuudessa luonnon keskellä Järvinen kirjoitteli ja viimeisteli erätarinoitaan. Majan vieraskirja kertoo isäntänsä elämänkaaresta; kansien väliin on tallennettu metsästys- ja kalastustapahtumat sekä elämän ilot ja murheetkin. Järvinen istutti 1930 – 1940 -luvuilla Marasen lampeen siikoja. Vieraskirja kertoo tarkat saalismäärät, mutta usein oli kutsumaton vieras ehtinyt pyytää lammella.

Testamentissaan A. E. Järvinen luovutti vuokraamansa Marasen alueen ja kämpän Lapin Luonnonystävät ry:n haltuun. Vuonna 1989 kämppä alueineen siirtyi Metsähallituksen hoitoon.

”Siinä oli Tuntsa, vesi sulaa lasia, niin kirkasta ja suuri erämaa oli täynnä kesäyön auringon kultaa. Silmä seuraili Venesuvannon kirkasta pintaa, jossa siellä täällä näkyi kalojen väreilyjä.”

Toinen tärkeä sielunmaisema Järviselle oli Sallasta Värriötunturin liepeiltä alkunsa saava Tuntsajoki, koskineen ja suvantoineen. Tuntsa tuli Järviselle tutuksi 1930-luvulla, kun hän suoritti alueella metsien kartoitustyön. Tuntsajokea kuului silloin Suomen puolelle huomattavasti pidemmän matkaa kuin nykyään. Tuntsa oli kuuluisa lohistaan ja järvinen kalasteli usein Tuntsan alueen lohimiesten matkassa. Nuo kalastusmatkat tekivät häneen syvän vaikutuksen ja ne ilmestyivät myös novelleina ja lehtien erätarinoina. Järvisen kesällä 1996 löydetty käsikirjoitus ”Viimeinen kesä” julkaistiin kirjana, ja se kertoo vuoden 1939 kahdesta viimeiseksi jääneestä retkestä joelle.

Rakkaus Tuntsaan oli Järviselle elinikäistä. Tuntsaa hän muisteli vielä viimeisinä vuosinaankin. Erityisen raskas oli vanhan Sallan menetys rajan toiselle puolelle, sillä samalla menetettiin Tuntsan parhaat lohiapajat. Järvinen yritti tietoisesti tallentaa nuo jokimaisemat mieleensä. Eräässä käsikirjoituksessa hän kirjoittaa viimeisestä lähdöstään Tuntsalta:

”Vaikka Tuntsa minulta jäikin, ehkä iäksi. Sen virrat joskus vieläkin minulle kimaltelevat. Sain kuin sainkin houkuteltua ne mukaani ja on lohdullista ettei niitä kukaan voi minulta ottaa.”

__________________________________________

Aarne Erkki Järvinen jätti kairansa 60 vuotta sitten elokuun 27. päivänä 1963. Hän oli kuollessaan 72-vuotias, matka leikkaukseen Helsinkiin oli yllättäen hänen viimeisensä.

Teksti: Anne Uotila-Laine

Kuvat: A. E. Järvisen kuvakokoelma / Suomen Metsästysmuseon kuva-arkisto