Jahtivoutilaitos Suomessa

Korealta kuulostava jahtivoutilaitos sai organisoidussa muodossa Ruotsissa alkunsa 1600-luvun hallinnonuudistuksen yhteydessä. Suurvaltakauteen siirtyvä Ruotsi jatkoi Kustaa Vaasan aikana aloitettua hallinnon tehostamistyötä, johon yhtenä pienenä osana kuului kruunun metsästysolojen järjestely. Samalla pönkitettiin hallitsijan valtaa, kun henkilökohtaisiin luottamussuhteisiin perustuvan hallinnon järjestämisen sijaan kruunun asioita alkoivatkin hoitaa suoraan kuninkaan alaisuudessa toimivat valtion virkamiehet. Näin vähentyi omavaltaisuus paikallishallinnossa ja keskushallinnon ote alamaisistaan tiukentui.

1500-luvultakin on tiedossa kruunun nimittämiä jahtimestareita, mutta ensimmäinen koko Ruotsin valtakunnan ylijahtimestari oli Saksasta muuttanut Stellan Otto von Mörner, joka nimitettiin virkaan vuonna 1613. Tämä tehtävänimike muutettiin valtakunnanjahtimestariksi 1635 ja lakkautettiin jo 1682. Ylijahtimestarin tehtävänä oli hankkia kuninkaallisten jahtien toimihenkilöt ja johtaa metsästysrenkejä, eli hoitaa kuninkaallisten jahtien järjestämistä. Mallia tähän otettiin Keski-Euroopasta, ja järjestelyä tarvittin lähinnä susien verkko- ja lippusiimajahdissa, joka ei oikein sovellu harvaan asuttuun Suomeen. Laajoille metsäalueille vedettävät verkot eivät toimineet, vaikka etelämpänä niiden avulla olikin susia saalistettu.

Koko Suomen jahtimestarin virka – tai alijahtimestarin – syntyi vuonna 1610, ensimmäisenä Hans Bång, jonka tehtävänä oli järjestää ja valvoa petoeläinjahtien suorittamista Suomessa neljän metsästäjäalaisen kanssa. Alemmat voudit tai läänitason jahtimestarit taasen tarkastivat rahvaan (susi)verkot ja hoitivat turkiskaupan. Kotimaan varat tuli ottaa visusti kruunun hallintaan, ei siis kaupata arvokkaita turkiksia muille, varsinkaan Itä-Suomessa venäläisille.

Pitäjätaso ihmisten kannalta merkityksellisin

Varsinaisen metsästystoiminnan kannalta tärkeimpiä olivat kuitenkin pitäjätason jahtivoudit, jotka järjestivät käytännön metsästystapahtumat. Susi- tai karhuhavaintojen jälkeen väki otti yhteyttä paikalliseen voutiin, jonka tehtävänä oli parhaan taitonsa mukaan hankkiutua eroon karjan vihollisista. Ohjeistuksena oli, että vouti järjestäisi muutenkin kolmesti vuodessa sudenajon ja ylläpitäisi pitäjän sudentarhoja ja -kuoppia. Virkamiestä saatettiinkin toisinaan kutsua susivoudiksi.

Pitäjien jahtivoudit olivat usein talonpoikaistaustaisia, joilla piti olla riittävästi paikallistuntemusta. Monesti tehtäviä hoiti joku muu virkamies, esim. nimismies tai siltavouti, mutta kuitenkin virkavalan vannonut virkamies, joka oli maaherran ja jahtimestarin käskyvallan alainen. Jahtivoudin tuli olla sillä tavalla arvostettu ja auktoriteettia omaava, että pystyi määräämään väen yhteiseen jahtiin ehkä lyhyelläkin varoitusajalla. Monesti jahtivoudit olivatkin palveluksensa jättäneitä keskikastin upseereita.

Kruunun edellyttämä jahtivouti kuului kappamiehiin, eli pitäjän väestön itsensä kustantamiin virkamiehiin, jotka saivat palkakseen talonpojilta viljasaatavia. Muita tuloja ei ilmeisesti tullut, joten monestikaan toimi ei ollut erityisen houkutteleva. Lisäksi voudit saivat kannettavakseen ihmisten turhautumisen syyttelyn muodossa, jos pitäjän alueella liikuskelevia susia ei saatu hävitettyä.

Periaatteessa paikalliset valitsivat itse voutinsa käräjillä, mutta käytännössä maaherralla oli usein käskyvalta. Esimerkiksi Perniössä Juho Sundgren, joka oli saanut maaherralta jahtivoudin nimityksen 1738, siirtyi siltavuodin tehtäviin 1754, jolloin tarvittiin uusi jahtivouti. Kruununvuoti ehdotti paikalle Yrjö Antinpoikaa, joka valittiinkin väliaikaiseksi. Ennen maaherran nimityspäätöstä Yrjö Antinpoika joutui kuitenkin käräjille, kun muuan isäntä väitti vt. jahtivoudin potkineen ja lyöneen häntä kepillä. Jahtivouti puolestaan väitti, ettei kantaja ollut pysynyt käskyn mukaisesti metsästyksen yhteydessä verkkojen luona, vaan mennyt muiden mukana metsään. Väliaikaisuutta ei vakinaistettu.

Jahdin ja verorasituksen tympeys

Rahvas piti jahti- ja siltavoutien kappaverotusta turhan raskaana ja vaati koko järjestelmän lakkauttamista. Päätös tästä tulikin 1743, mutta se ei vielä käytännössä lakkauttanut toimintaa, joten määräys uudistettiin 1752. Vapaaehtoisesti vouteja sai kuitenkin pitää ja lakkauttamispäätöstä veivattiin vielä useita kertoja. Kun kruunu ilmoitti, että kapat peritään joka tapauksessa ja toimitetaan tarvittaessa kruunulle, alkoi halukkuus voutien nimittämiseen taas palautua.

Käytännön metsästykseen intoa ei silti aina riittänyt, vaikka vaatimuksia susien hävittämisestä esitettiinkin. Paikallisille susijahtiin osallistuminen merkitsi arvokkaan työajan käyttöä toimintaan, jonka seurauksena saatiin aniharvoin saalista. Pahimmillaan susijahti johti ajanhaaskuun lisäksi myös juopotteluun ja rettelöitsemiseen, ikävimmillään vahingonlaukauksiin ja ruumiillisiin vammoihin. Yhteisjahdit olivat silti yritys käydä susiongelman kimppuun, vaikka toivottuja tuloksia ei yleensä syntynytkään.

Voutien ansiot olivat sikäli pienet, että ainakin 1800-luvun puolella jahtivuotien oli tehtävä muitakin töitä elättääkseen itsensä ja osin he saattoivat olla jopa paikallisten hyväntahtoisuuden varassa. Alkuperäinen tehtävä alkoi jäädä taka-alalle ja jahtivoudeista tuli nimismiehen apulaisia, eräänlaisia yleisen järjestyksen valvojia, jotka raportoivat laittomuuksista sekä toimittivat haasteita ja muita tiedontantoja. He saattoivat toimia myös oikeudenpalvelijoina tai eräänlaisina perintäasiamiehinä esimerkiksi pappien palkkarästien keräämisessä. Ongelmana tosin oli, että koska kappansa jahtivoudit usein keräsivät suoraan asukkailta, itse talosta viljansa noukkien, kannatti paikallisten kanssa olla hyvissä väleissä. Miten tämä sopi yhteen yleisen järjestyksenpidon kanssa, on sitten toinen kysymys.

Teksti: Jouni Partanen

Lähteet:

Jokipii, Mauno 1967. Metsästyksestä Satakunnassa 1500- ja 1600-luvuilla. Satakunta XVIII. Keuruu: Satakuntalainen osakunta.

Korhonen, Teppo 2020. Karhuverkosta susipantaan. Karhun ja suden pyynti keskiajalta 2000-luvulle. Kansatieteellinen arkisto 62. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.

Teperi, Jouko 1977. Sudet Suomen rintamaiden ihmisten uhkana 1800-luvulla. Historiallisia tutkimuksia 101. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.