Karhulla on erityinen asema suomalaisessa kansanperinteessä.

Se on taivaallista alkuperää, kunnioitettu metsän kuningas, mutta myös pelätty peto. Onpa karhun arveltu olleen jopa karjalaisten toteemieläin. Aikojen saatossa suhteessa karhuun tapahtui muutos. Metsästysyhteisössä karhu oli kunnioitettu eläin, jonka juuret olivat taivaassa.

 

Karhurituaaleilla haluttiin varmistaa, että karhu voisi palata taivaalliseen kotiinsa ja edelleen takaisin tänne. Myöhemmässä maatalousyhteisössä karhua kunnioitettiin, mutta samalla sitä pidettiin haitallisena metsäneläimenä, joka tappoi karjaa ja söi viljaa. Se saatettiin nostaa tappamaan naapurin karjaa, ja sitä vastaan yritettiin suojautua.

 

Kuva: Riku Hämäläinen

 

Karhunmetsästykseen on liitetty paljon uskomuksia ja rituaaleja. Kalevalan kuudesviidettä eli 46. runo kertoo karhun metsästyksestä ja sen kunniaksi järjestetyistä pidoista eli peijaisista. Ensin runon alussa Pohjolan emäntä Louhi nostattaa karhun Kalevalan karjan kimppuun. Kansanperinteessä tietäjien osaaminen on liittynyt usein oman toimeentulon varmistamiseen ja puolustamiseen. Riitit ja loitsut osaava henkilö pystyi kostamaan toiselle tämän aiheuttaman vahingon. Tietäjä saattoi aiheuttaa vahinkoa esimerkiksi aiheuttamalla sairauden, tyrehdyttämällä lehmän maidontuotannon, tai nostattamalla karhun karjan kimppuun.

 

Louhi Pohjolan emäntä,
Pohjan akka harvahammas,
Tuo tuosta kovin pahastui,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
”Vielä muistan muunki keinon,
Toki toisen tien osoan:
Nostan karhun kankahalta,
Korvesta kovera-kouran
Päälle Wäinölän elojen,
Kalevalan karjan päälle.
Nosti karhun kankahalta,
Kontion kovilta mailta
Noille Wäinölän ahoille,
Kalevalan karjamaille.

Karhuja, hiihtomies ja lintuja piirroksina Mustajoen suun kallioluodolla. Kuvaaja Jukka Peltonen. Suomen Metsästysmuseon kuva-arkisto.

 

Koska karhu aiheutti vahinkoa karjalle, Väinämöinen päättää lähteä metsästämään sitä. Hän pyytää seppä Ilmarista valmistamaan hänelle keihään karhunmetsästystä varten. Perinteisesti karhu on pitänyt kaataa arkaaisella aseella, esimerkiksi keihäällä tai jousella.

 

Vaka vanha Wäinämöinen
Itse tuon sanoiksi virkki:
”Veli seppo Ilmarinen,
Taos mulle uusi keihäs,
Tao keiho kolmisulka
Varren vaskisen keralla!
Ois’ otso otettavana,
Raha-karva kaattavana
Ruuniani ruhtomasta,
Tammojani tahtomasta,
kaatamasta karjoani,
Lehmiä levittämästä.”

Kuva: Riku Hämäläinen

 

Ilmarinen takoi sopivan keihään, ja Väinämöinen lähti karhun pesälle. Metsästyksen lopputulos, saaliin saaminen eli eläimen surmaaminen, ei ole koskaan itsestään selvää. Metsästäjän katsottiin olevan riippuvainen metsänhaltijoista. Jos ne olivat suosiollisia, saattoi saada saalista, muuten ei. Tapio hallitsi metsää, ja metsän eläimet olivat hänen karjaansa. Tapio päätti, saiko metsämies saalista. Myös Väinämöinen pyytää, että metsästys onnistuisi.

 

”Lähen miehistä metsälle,
Urohista ulkotöille;
Ota metsä miehiksesi,
Urohiksesi Tapio,
Auta onni ottamahan,
Metsän kaunis kaatamahan!”

Kuva: Riku Hämäläinen

 

Karhunmetsästyksessä on ollut tärkeää, ettei nukkuvaa karhua surmata pesäänsä. Se tuli herättää ensin, ja sen piti antaa nousta pesästä ennen surmaamista. Myös Väinämöinen herättää karhun ennen surmaamista.

”Otsoseni, ainoiseni,
Mesikämmen kaunoiseni!
Lyöte maata mättähälle,
Kaunihille kalliolle,
Hongat päällä huojumassa,
Kuuset päällä kuulumassa;
Siinä otso pyörteleite.
Mesikämmen käänteleite,
Kuni pyy pesänsä päällä,
Hanhi hautomaisillansa!”
Siinä vanha Wäinämöinen
Kuuli koiran haukkuvaksi,
Penun julki juttavaksi
Pikkusilmäisen pihalla,
Tasakärsän tanhuilla,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
”Luulin kukkuvan käkösen,
Lempilinnun laulelevan,
Ei käki kukahakana,
Lempilintu laukkana,
Tääll’ on koirani komehin,
Otukseni oivallisin
Otsosen tuvan ovella,
Miehen kaunon kartanolla.”

Karhunpäälusikka, jota on käytetty mahdollisesti viinalusikkana karhunpeijaisissa. Suomen Metsästysmuseon kokoelma.

 

Lopulta Väinämöinen surmaa karhun. Karhunmetsästyksessä on ollut tärkeää noudattaa tiettyjä rituaaleja ja tabuja. Esimerkiksi karhun oikeaa nimeä ei saanut lausua ääneen. Myös Väinämöinen käyttää karhusta kiertoilmaisuja kuten ”metsän kaunis”, ”otso” ja ”mesikämmen”. Tapana oli selittää, ettei se ollut varsinaisesti metsästäjä, joka aiheutti kuoleman. Surman saattoi aiheuttaa jopa karhu itse.

 

Katselevi kultoansa,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
”Otsoseni, ainoiseni,
Mesikämmen kaunoiseni!
Elä suutu suottakana,
En minä sinua kaannut,
Itse vierit vempelellä,
Hairahit havun selältä
Puhki puiset kaatiosi,
Halki haljakan havuisen;
Sykysyiset säät lipeät,
Päivät pilviset pimeät.”

 

Surmaamisen jälkeen karhu kuljetettiin pois pesältä laulaen, ja sen kunniaksi järjestettiin pidot eli peijaiset, jossa oli myös häärituaalin piirteitä. Vanhastaan peijaiset on tarkoittanut hautajaisia, mutta peijaisiksi on nimetty muitakin pitoja, myös häitä. Peijaiset olivat karhun hautajaiset, jotka saattoivat olla myös häät.

 

Kun oli keitto keitettynä,
Saatu kattilat tulelta,
Jopa saalis saatettihin,
Käpylintu käytettihin
Päähän pitkän pintapöyän
Kultaisihin kuppiloihin
Simoa sirettämähän,
Olosia ottamahan.
Petäjäst’ oli pöytä tehty,
Vait vaskesta valettu,
Lusikkaiset hopeasta,
Veitset kullasta kuvattu;
Kupit kaikki kukkusilla,
Vait varpe-laitasilla
Metsän mieli-antehia,
Salon kullan saaliina.
Siinä vanha Wäinämöinen
Itse tuon sanoiksi virkki:
”Kummun ukko kultarinta,
Tapion talon isäntä,
Metsolan metinen vaimo,
Metsän ehtoisa emäntä,
Mies puhas Tapion poika,
Mies puhas, punakypärä,
Tellervo Tapion neiti,
Kanssa muu Tapion kansa,
Tule nyt häihin härkösesi,
Pitkävillasi pitoihin!
Nyt on kyllin kystä syöä,
Kyllin syöä, kyllin juoa,
Kyllin itsensä piteä,
Kyllin antoa kylälle.”

Kaadettua karhua kannetaan pois metsästä Karjalassa 1929. Suomen Metsästysmuseon kuva-arkisto.

 

Karhu oli kunniavieras, vaikka se syötiin. Peijaisissa karhua puhuteltiin kunnioittavasti ja sille osoitettiin muutenkin kunnioitusta monin tavoin. Peijaisten yhteydessä kerrottiin myös karhun taivaallisesta alkuperästä. Kalevalassa Väinämöinen kertoo karhun tulleen Otavasta.

 

Väki tuossa noin sanovi,
Kansa kaunis vieretteli:
”Miss’ on otso syntynynnä,
Rahan karva kasvanunna,
Tokko tuo olilla syntyi,
Kasvoi saunan karsinassa?”
Silloin vanha Wäinämöinen
Itse tuon sanoiksi virkki:
”Ei otso olilla synny,
Eikä riihi-ruumenilla,
Tuoll’ on otso synnytelty,
Mesikämmen käännytelty
Luona kuun, malossa päivän,
Otavaisen olkapäillä,
Ilman impien tykönä,
Luona luonnon tyttärien.”

 

Peijaisissa karhu syötiin ja sen hampaat, kynnet, turpa, korvat, jne. irrotettiin. Tähän on ollut syynä osien ottaminen onnenkaluiksi ja taikaesineiksi, mutta myös suojaavat syyt.

 

”Jo otan nenän otsolta
Nenän entisen avuksi,
En ota osattomaksi,
Enkä aivan ainoaksi.”
”Otan ma otsolta korvan
Korvan entisen avuksi,
En ota osattomaksi,
Enkä aivan ainoaksi.”
”Otan ma otsolta silmän
Silmän entisen avuksi,
En ota osattomaksi,
Enkä aivan ainoaksi.”
”Otan ma otsan otsolta
Otsan entisen avuksi,
En ota osattomaksi,
Enkä aivan ainoaksi.”
”Otan ma otsolta turvan
Turvan entisen avuksi,
En ota osattomaksi,
Enkä aivan ainoaksi.”
”Otan ma otsolta kielen
Kielen entisen avuksi,
En ota osattomaksi,
Enkä aivan ainoaksi.”
”Sen nyt mieheksi sanoisin,
Urohoksi arvoaisin,
Joka umpiluut lukisi,
Saisi sarja-hampahuiset
Leuasta teräksisestä
Rusamilla rautaisilla.”

Karhunnahka peijaisvarustuksissa hantien parista. Kuvaaja K. Karjalainen. Museovirasto, Suomalais-ugrilainen kuvakokoelma.

 

Karhun luita ei saanut heittää pois, vaan ne kerättiin yhteen. Peijaisrituaali huipentuu karhun kallon palauttamiseen metsään ja nostamiseen hongan oksaan. Erään varhaisen kuvauksen mukaan kallo ja luut kuljetettiin juhlasaatossa metsään. Kallo ripustettiin oksaan ja luut haudattiin puun juurelle. Kalevalassa Väinämöinen kertoo itse vieneensä kallon hongan oksaan.

 

Vaka vanha Wäinämöinen
Jo tuli kotihin tuolta,
Väki nuori noin sanovi,
Kansa kaunis lausutteli:
”Minne saatit saalihisi,
Kunne ennätit eräsi;
Lienet jäälle jättänynnä,
Uhkuhun upottanunna,
Suo-mutihin sortanunna,
Kaivanunna kankahasen?”
Vaka vanha Wäinämöinen
Sanan virkkoi, noin nimesi:
”Enpä jäälle jättänynnä,
Uhkuhun opottanunna,
Siinä koirat siirteleisi,
Linnut liiat peitteleisi;
Enkä suohon sortanunna,
Kaivanunna kankahasen,
Siinä toukat turmeleisi,
Söisi mustat muurahaiset.”
”Tuonne saatin saalihini,
Ehätin erän vähäni
Kulta-kunnahan kukulle,
Vaski-harjun hartioille;
Panin puuhun puhtahasen,
Honkahan havu-satahan
Oksalle olovimmalle,
Lehvälle leveimmälle
Iloksi inehmisille,
Kunnioiksi kulkioille.”
”Ikenin panin itähän,
Silmin loin on luotehesen,
Enkä aivan latvasehen;
Oisin luonut latvasehen,
Siinä tuuli turmeleisi,
Ahava pahoin panisi;
Enkä pannut maa-varahan,
Oisin pannut maa-varahan,
Siat siinä siirteleisi,
Alakärsät käänteleisi.”

Karhun talja ja kallo Karjalasta, 1929. Suomen Metsästysmuseon kokoelma.

 

Karhunkallon palauttaminen metsään perustuu sen taivaalliseen alkuperään. Palauttamalla luut metsästäjä mahdollistaa karhun syntymisen uudelleen. Luiden ja erityisesti kallon on oletettu liittyvän sieluun, ja luut säilyttämällä sielun on mahdollista palata sinne, mistä se on tullutkin. Näin eläimen on mahdollista syntyä uudestaan tähän maailmaan, ja olla metsästettävissä uudestaan. Surmattua karhua tuli kohdella kunnioittavasti, jotta se myös saataisiin takaisin pyydettäväksi.

 

Siinä lauloi, jotta soitti,
Pitkin iltoa iloitsi,
Lausui laulunsa lopulla,
Itse virkki viimeiseksi:
”Anna toisteki Jumala,
Vastaki vakainen luoja,
Näin näissä ilottavaksi,
Toiste toimiteltavaksi,
Näissä häissä pyylypoian,
Pitkävillaisen pioissa!”

Karhunkallo Karjalasta, 1940-luku. Suomen Metsästysmuseon kokoelma.

 

Karhunkaato Kalevalassa liittyy pohjoisten kansojen karhurituaalien traditioihin, joita esiintyy metsästäjäkulttuureissa kautta pohjoisen pallonpuoliskon Kalevalan kankailta aina Pohjois-Amerikkaan. Laajan levinneisyytensä lisäksi karhun kunnioittaminen ja siihen liittyvät rituaalit ovat mitä ilmeisimmin myös hyvin vanhaa traditiota. Todisteita tästä löytyy kymmenien tuhansien vuosien takaa, ja kalevalainenkin runous on syntynyt viimeistään rautakaudella.

Kuva: Riku Hämäläinen

 

Teksti: Riku Hämäläinen
Kirjallisuutta
Bieder, Robert E. 2005. Bear. London:Reaktion Books.
Germonpré, Mietje & Riku Hämäläinen 2007. Fossil Bear Bones in the Belgian Upper Paleolithic: The Possibility of a Proto Bear-Ceremonialism. Arctic Anthropology Vol. 44, No. 2: 1–30.
Haavio Matti 1968. Karhu, kantaisä. Kalevalaseuran vuosikirja 48: 61–89.
Hallowell, A. Irving. 1926. Bear Ceremonialism in the Northern Hemisphere. American Anthropologist 28: 1−175.
Hämäläinen, Riku 2022. Methods and Theories as Tools in the Study of Northern Religions: Native North American Bear Rituals and Sweat Bath Traditions as Examples. Teoksessa Håkan Rydving, & Konsta Kaikkonen (toim.) Religions around the Arctic: Source Criticism and Comparisons (Stockholm: Stockholm University Press), 207–226.
Kalevala 1849. 2. painos. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Klemettinen, Pasi 2023. Karhu. Pohjoisten kansojen myyttejä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Paulson, Ivar 1965. Karhunkallon riitistä Kalevalassa ja arktisissa kansanuskonnoissa. Kalevalaseuran vuosikirja 45: 115–142.
Pentikäinen Juha 1987. Kalevalan mytologia. Helsinki: Gaudeamus.
Pentikäinen, Juha 2005. Karhun kannoilla. Metsänpitäjä ja Mies. Helsinki: Etnika.
Pulkkinen, Risto 2014. Suomalainen kansanusko. Samaaneista saunatonttuihin. Helsinki: Gaudeamus.
Sarmela Matti 1994. Suomen perinneatlas. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.