Kekripukkeja ja Wolpertinger

Eletään vanhan kansan vuodenkierrossa jakoaikaa: kun aurinkovuosi kestää 365 vuorokautta ja kuuvuosi eli 12 kuunkiertoa maapallon ympäri kestää vajaat 12 vuorokautta vähemmän, tulee nämä vuodenkiertoa ja sen rytmittämää töiden järjestystä määräävät kalenterit saada tasoihin. Siitä syystä loka-marraskuun vaihteeseen ajoitettiin jakoaika, joka ei oikein ollut vanhaa eikä uutta vuotta – ja maailmakin oli tällöin nurinpäin.

Jakoaikana vietettiin talonpoikaiskulttuurin tärkeintä juhlaa, kekriä. Keyri, köyri tai kekri (josta myös juontuu sana kekkeri) oli sadonkorjuun juhla, jossa talteenkorjatusta maanannista, syysteurastusten tuloksista ja myös riistasta nautittiin perusteellisesti. Ylensyönti ja -juonti oli nurinkurisuuden nimissä jopa suotavaa muutoin jatkuvaan niukkuuteen sidotussa elämänmenossa.

 

Monet kekriin liitetyt perinteet ovat sittemmin siirtyneet joulunaikaan, niin kuin vuoden vaihtuminenkin. Vanhemmat ihmiset muistavat joulupukin vielä harmaanuttuisena, joskus karvaisena ja äkäisenä otuksena, jolla saattoi olla peräti pukinsarvetkin. Talosta toiseen kiertäneet joulupukin esikuvat, kekripukit, ovat vaatineet ruokaa, viinaa ja olutta ja elleivät niitä saaneet, uhanneet tehdä pahojaan – ihan niin kuin nykypäivän karkinnälkäiset lapsukaiset marketista ostetuissa halloween-asuissaan. Toisaalta kekrinä on muistettu vainajia kuten kirkollisena pyhäinpäivänäkin, ja ovatpa levottomat hengetkin saattaneet tehdä kepposia. On nähty myös kaikenlaisia muita outoja kulkijoita, joita maailman nurjalta puolelta on päässyt jakoaikana karkaamaan ihmisten ilmoille.

Ihmisiä ovat aina kiehtoneet omituiset otukset ja sekasikiöt. Tarinat ihmissusista, kentaureista ja merenneidoista ovat yleismaailmallista kulttuurista pääomaa. Paitsi ihmisten ja eläinten, myös eri eläinlajien hämmentävien risteymien olemassaoloon on uskottu vakaasti niin tieteessä kuin kansanperinteessä vielä edellisen vuosisadan kynnykselle. Esimerkiksi juuri halloween-ilmiön suosio kertoo siitä, että ihmisen mielikuvitusta kutkuttavat edelleen hyvät tarinat, jossa on hieman pelottavia tai arkijärkeä horjuttavia elementtejä.

Menneinä aikoina myös metsämiehet ovat törmänneet erikoisiin ilmestyksiin. Useimmiten ne ovat kohdanneet yksinäisiä tulilla yöpyneitä metsästäjiä, jotka eivät ole muistaneet kysyä maanhaltialta lupaa yöpymiseen. Universaaleja ovat tarinat voittamattomista saaliseläimistä, hiiden hirvistä ja vastaavista, joilla saavuttamattomuuden lisäksi on voinut olla myös inhimillisiä ominaisuuksia kuten puhekyky.

Saksalaisessa kansanperinteessä 1800-luvulta tunnetaan olento nimeltä Wolpertinger. Kyseisen lajin kerrotaan elelleen jossain Alppien liepeillä. Yleisimmin sen mainitaan muistuttavan jänistä, jolla on sarvet ja toisinaan myös torahampaat ja siivet, joskus peräti vesilinnun nokka tai räpylät. Mutta kyseisen eläimen sovinnaisten rajojen rikkominen ei rajoittunut ulkomuotoon. Uskottiin nimittäin ainakin urospuolisten yksilöiden olevan sukupuolivietiltään niin ärhäköitä, että ne pyrkivät viettelemään myös nuoria ihmislajin naaraita, mitä taipumusta voitiin käyttää hyväksi eläimen saalistuksessa. Saksalaisen Wolpertingerin amerikkalainen vastine, kanin eli jackrabbitin ja antiloopin risteymä tunnetaan nimellä Jackalope.

 

On esitetty, että kansantarujen alkusysäyksenä olisi papilloomavirus, joka aiheuttaa jäniseläimille luisia kasvaimia suun ja pään alueille, mutta se on toki aivan liian tylsä selitys. Sattumoisin samoihin aikoihin kun tarinat Wolpertingereistä levisivät Baijerista laajemmalle, eläinten täyttäminen eli taksidermia alkoi jo olla siinä vaiheessa, että täytöt useimmiten muistuttivat elävää esikuvaansa. Niinpä täyttäjät kykenivät jo hieman leikittelemään. Vaikka täyttäjät eivät onnistuneetkaan varsinaisesti herättämään henkiin taruolentoa, saattoivat heidän laatimansa Wolpertingerit saada jotkut uskomaan, että sellainenkin oli mahdollista saaliiksi saada.

Keski-Euroopassa Wolpertingerit ovat jo vakiinnuttaneet asemansa kauan sitten eräänlaisena täyttäjien sisäpiirivitsinä, mutta Suomeen saakka ilmiö ei ole koskaan varsinaisesti levinnyt. Metsästysmuseon kokoelmista löytyy yksi Wolpertinger. Entisestä Itä-Saksasta peräisin olevan otuksen ”vanhempina” ovat olleet rusakko ja metsäkauris, eli tarkemman lajimäärityksen mukaan se on Hasenbock.

Kekrin vietto on noussut viime vuosina uudelleen suosioon Suomessa. Nykyään korostetaan juhlan sadonkorjuuluonnetta, ja erilaiset juurevat ruokareseptit täyttävät lehtien sivuja syksyisin. Metsästyskausi on parhaimmillaan kekriaikaan, joten riistan käyttö kekripöydässä on hyvin luontevaa. Ja ovathan myös hirvipeijaiset mitä suurimmassa määrin sadonkorjuujuhla. Pimenevää vuodenaikaa piristää kummasti yhdessä syöminen ja juominen. Ehkä on silti parasta vanhoista kekriperinteistä poiketen pysyä sen verran kohtuudessa, ettei ala nähdä ympärillään Wolpertingereitä tai muutu pysyvästi talosta taloon rymyäväksi kekripukiksi.

Kuvat:

Wikimedia Commons, Albrecht Durer, Wolpertinger, File:Wolpertinger.jpg – Wikimedia Commons

Suomen Metsästysmuseo, Wolpertinger

National Gallery of Art, Joris Hoefnagel, Plate 47: a Hare, ”Jackalope”, a Rabbit and a Spotted Squirrel, Plate 47: A Hare, Jackalope, a Rabbit, and a Spotted Squirrel (nga.gov)