Ketulle myrkkyä

Tuossa taannoin palasi ajatukset erääseen esinelahjoitukseen, josta aiemminkin on blogissamme kerrottu. Tuon lahjoituksen sisältönä oli erään innokkaan ketunmetsästäjän välineistöä, mukaan lukien mekaaninen ketunhoukuttelujänis. Lahjoitukseen kuului myös kiinnostava varustelaatikko täynnä ketun myrkkypyynnin tarpeistoa.

Myrkyllä metsästäminen on kiellettyä, eikä Metsästysmuseo tai tämän kirjoittaja millään muotoa ole tuomassa sitä takaisin. Samaan aikaan kotihiirien myrkyttäminen ja raudoilla pyytäminen (siis hiirenloukuilla), on ihan sallittua kenelle vaan. Rotanmyrkkyä ei ihan marketin hyllyltä enää ostella, mutta miedompia torjunta-aineita kyllä. Mitä oli ketun myrkkypyynti ja miksi tutkinnon suorittaneilta metsästäjiltä on myrkkypyynti kielletty?

Historiaa

Tiedot myrkyllä pyytämisestä ulottuvat 1600-luvulle asti, mutta ainakaan Suomessa se ei ole ollut mikään valtavirran metsästystapa ilmeisesti vaarallisuutensa takia. Myrkyillä varustetut maastoon viskellyt syötit kun saattoivat herkästi löytää tiensä myös pitäjän koirien tai muiden eläinten suihin. Siksipä vuoden 1868 metsästysasetuksenkin mukaan myrkkypyynnistä tuli ilmoittaa julkisesti kirkon kuulutuksissa, eikä myrkyn käyttöä suvaittu asutuksen lähellä. Ilmeisesti julkisessa tiedottamisessa oli ongelmia, sillä 1900-luvun alun metsästyslehdissä ilmaistiin turhautumista myrkkysyöttien aiheuttamiin lieveilmiöihin. Kevään tullen vaarana oli, että ketuille kelpaamattomat syötit jäivätkin maastoon ja päätyivät koirien tai karjan suihin kohtalokkain seurauksin.

Itse asiassa paineet koko myrkkypyynnin kieltämiseen olivat suuret, erityisesti 1800-luvun lopulta lähtien, kun ns. herrasmiesmetsästäjän ideaali alkoi nousta esiin vastaperustettujen järjestäytyneiden metsästysseurojen parissa. Ajan henki yläluokan metsästäjäpiireissä oli, että metsästyksen kuului olla liikunnallista ja urheaa, siis eräänlaista urheilua, eikä katalalta vaikuttanut myrkyttäminen soveltunut tähän ajatusmalliin. Samasta syystä kritisoitiin erilaisten jalkarautojen, ansojen ja satimien käyttöä. Kettukantojen elinvoimaisuudestakin alettiin olla huolissaan, eikä myrkyn aiheuttamasta tuskallisesta ja kärsimystä aiheuttavasta kuolintavasta pidetty.

Urheilumetsästäjät saivat tahtonsa läpi ja myrkkypyyntiä rajoitettiin vuoden 1934 metsästyslaissa niin, että Oulun ja Lapin läänejä lukuunottamatta riistanhoitoyhdistykset saivat päättää myrkkypyynnin sallimisesta alueellaan. Pyytäjän piti hankkia riistanhoitoyhdistykseltä lupa pyynnin harjoittamiseen sekä sen perusteella poliisilta ostolupa myrkyille. Vasta vuoden 1993 metsästyslain uudistuksessa myrkyt kiellettiin lopullisesti koko maassa – siis metsästyksessä.

Välineistöä

1800-luvulla käenkaalista eli ketunleiväksi kutsutusta kasvista tehtiin myrkkyä. Ainakin Lapissa tehtiin myös ”ketunkakkuja”, joihin laitettiin näsiänmarjoja ja hienoksi jauhettua lasia. Tavallisin myrkky 1900-luvulla oli kuitenkin strykniini, jota laitettiin parafiinista, steariinista ja mehiläisvahasta tehtyyn kapseliin tai lasiampulliin, joka kätkettiin liha- tai kalasyötin, syöttimassan tai -rasvan sisään. Jotkut pyytäjät kokeilivat myös kaliumsyanidia tai arsenikkia. Strykniini laitettiin kapseliin avoimen hellanluukun edessä, jolloin tulisijan veto imaisi irtoavan myrkkypölyn hellaan. Yhteen kapseliin tuli noin 0,5–1 g strykniiniä.

Strykniini aiheutti eläimessä voimakkaita hermostollisia ärsykkeitä, jotka johtivat lopulta sydämen pettämiseen. Myrkyn toimivuutta ongelmallisempaa oli, miten sai tarkan ketun puremaan lasi- tai vahakapselin rikki. Vahvaa myrkyn kuuluikin olla, jotta saalis oli mahdollista löytää syöttipaikkojen läheltä. Tämä haaste ehkä saikin monen metsästäjän tyytymään rautoihin ja loukkuihin ennemmin kuin opettelemaan oikeankokoisia myrkkyannostuksia. Alunperin ketunpyynnissä on kiinnostanut arvokas turkki, mutta 1800-luvun lopulta lähtien myös riistanhoidolliset syyt. Varsinkin sotien jälkeen luonnonturkisten hintojen romahdettua kettu nähtiin arvoriistaa, siis lähinnä kanalintuja ja niiden pesiä, verottavana petona, jonka kanta tuli pitää kurissa. Tämä yhdistettynä tehokkaan myrkyn ja rautojen käyttöön johtikin paikoin varsin kovaan metsästyspaineeseen.

Ei ainoastaan ketulle

Myrkkyä on tarjottu muillekin riistaeläimille. 1800-luvun loppupuolelle tultaessa aiemmin traanin takia tärkeä hylje oli muuttunut kalastajille vahinkoa aiheuttavaksi riesaksi, jonka saalistamisesta maksettiin tapporahaa. Ainakin 1930-luvulla on myrkkyä kokeiltu myös hylkeidenpyyntiin, mutta varsin vähäisissä määrin. Virroilla saatiin ahmakin saaliiksi talvella 1932, ja tämä tuskin oli ainoa tapaus. Ainakin Sotkamon suunnalla on myrkkypyyntiä kokeiltu karhullekin.

Susille myrkkyä on tarjottu selvästi enemmän, mutta ketunpyyntiin verrattuna tämäkin oli melko satunnaista. Joitakin yksittäisiä susia saatiin saaliiksi 1900-luvun alussa, ja Pohjois-Lapissa hätäännyttiin 1930-luvun lopulla liikkuneista susista siinä määrin, että Ivalon suunnalla susiraudat ja myrkyt kaivettiin esiin. Aikalaiset arvioivat Lapin susien määräksi noin sata kappaletta, joista talvena 1938–1939 ainakin 25 menetti henkensä, vähintään kaksi myrkkyyn. Tarkkaa tietoa sudenpyynnin tuloksesta tai susikannan tuolloisesta koosta ei ole, ja talvisodan syttyminen vei huomion susista muualle.

Etiikkaa

Myrkkypyynti on helppo ajatella menneen ajan epäinhimillisenä metsästysmuotona, josta aika on ajanut ohi. Näin varmasti onkin, mutta myrkkypyynti tarjoaa eettisen pohdiskelun paikan eri eläinlajeihin kohdistuvaan erilaiseen suhtautumiseen, niinsanottuun spesismiin, jossa eläimen arvo ja sen kohtelu määräytyy tai siihen vahvasti vaikuttaa eläinyksilön laji.

Eri eläinlajit on ainakin länsimaisessa kulttuurissa ollut tapana asettaa tiettyyn järjestykseen niiden arvokkuuden tai ihmisen käyttötarkoituksen perusteella. Ihminen siis tässä ajattelussa asettuu korkeimmalle tasolle, eläinmaailman valtiaaksi. Saalistettavat eläimet on nykylainsäädännössäkin eroteltu riistaeläimiin ja rauhoittamattomiin. Lemmikkien ja kotieläinten status taas eroaa villieläimestä. Rauhoittamattomien eläinten, siis tiettyjen jyrsijöiden, kohdalla myrkyn käyttö on aivan sallittua, joten mikä tekee kotihiirestä ja rotasta ikään kuin helpommin tapettavan?

Eläinten oikeuksia käsittelevässä kirjallisuudessa nousee usein esiin näkemys eläinten tietoisuuden tasosta, jonka mukaan kipua ja kärsimystä tunteviin tai ajatteleviin ja tunteita kokeviin tai elävänä olemisen elämisenä kokeviin eläimiin ihmisen tulisi suhtautua eri tavoin kuin alkeellisempiin elämänmuotoihin. Näin ollen hyttysen läimäiseminen olisi eettiseltä kannalta sallitumpaa kuin nisäkkään tai linnun tappaminen, hyttynen kun ei tiettävästi aivoillaan elämänmenoa juuri pohdiskele.

Kettu ja rotta ovat kuitenkin molemmat nisäkkäitä ja erilaisten kokeiden perusteella jyrsijät eivät ihan tyhmimmästäkään päästä taida olla. Yksi selitys erilaiseen suhtautumiseen voikin olla eläinlajin suhde ihmiseen. Vaikka kettu metsästyksen historiassa on näyttäytynyt riistantuhoajana ja agraariyhteiskunnassa saattoi olla myös kanavaras, ei se kuitenkaan tunkeutunut kutsumattomana ihmisen kotiin, henkilökohtaiselle vyöhykkeelle. Jyrsijät taas ylittävät tämän rajan ja määritellään tuholaisiksi, samaan tapaan kuin kettuakin on tuholaiseksi, riistantuholaiseksi, määritelty. Aika ajoin ketun myrkkypyyntiä onkin luonnehdittu enemmän tuhoeläimen hävittämisenä kuin metsästyksenä; vielä 1950-luvulla puhuttiin jopa kettu- ja varissodasta, kun vahinkoeläimiä kehotettiin vähennettävän.

Mielenkiintoista on toisaalta, että lähelle ihmistä tulevaan eläimeen voi monesti syntyä jonkinlainen henkinen suhde tai kiintymys, mikä ei kuitenkaan päde hiirten ja rottien tapauksessa. Lintulaudan tintit ovat iloista seurattavaa, ehkä pihalla loikkiva jäniskin miellyttää, mutta kotiin tunkeva hiiri useinkaan ei. Onko ongelmana siis se, että jyrsijät ovat kutsumattomia vieraita toisin kuin tiaiset?

Erään näkemyksen mukaan me ihmiset suhtaudumme sympaattisemmin itseämme muistuttaviin tuttuihin olentoihin tai toisaalta itseämme lähellä oleviin eläimiin. Jyrsijät ovat kooltaan ja olemukseltaan ehkä vähemmän ihmismäisiä kuin kettu, tai ainakin vähemmän koiramaisia, eli ihmisen silmissä näyttäytyvät vieraammilta kuin repolainen. Ketun koiraa muistuttava olemus voisi olla yksi syy paremmalle kohtelulle, joskin hiukan samankaltainen nelijalkainen, supikoira, on taannoisen lakimuutoksen myötä päätynyt haitallisten vieraslajien kategoriaan yhdessä minkin ja piisamin kanssa. Myrkkypyyntiä ei silti näiden vieraslajienkaan tappamisessa ole sallittu. Erään ajattelutavan mukaan taas kookkaat nisäkkäät ovat evolutiivisessa mielessä lähempänä ihmistä, eikä niitä sen takia kohdella samalla tavalla kuin tuholaisiksi koettuja jyrsijöitä. Hiiret ja rotat ovat myös yksilömääriltään isoja lajeja, eikä muutaman hiiren listiminen ole lajin elinvoimaisuuden kannalta ongelmallista.

Edellä olevat pohdinnat ovat vain pikkuriikkinen pintaraapaisu eläinten asemaan yhteiskunnassa. Toistaiseksi metsästystä on käsitelty Suomessa filosofian ja yhteiskuntatieteiden parissa yllättävän vähän. Susikeskustelu on oma kokonaisuutensa (ks. esim. Heta Lähdesmäen väitöskirja), mutta muutoin eläinoikeuskeskustelu on vahvasti ohjautunut tuotantoeläimiin. Metsästys olisi valtavan mielenkiintoinen tutkimuskohde, kun tarkastellaan yhteiskunnan arvoja ja etiikkaa nimenomaan sen kautta, miten eri aikoina on suhtauduttu riistaeläimiin ja miten erilaiset suhtautumistavat ovat käytännön toiminnassa näkyneet. Tutkittavaa riittäisi niin historian, yhteiskuntatieteiden kuin filosofian tutkijoillekin. Suomen Metsästysmuseo tarjoaa apuaan kaikille, jotka aiheesta ovat kiinnostuneita. Museon kattava metsästysalan kirjasto sekä arkistomateriaalit ovat käytettävissä.

Teksti: Jouni Partanen

Lähteitä:

Aaltonen, Elisa 2004. Eläinten moraalinen arvo. Tampere: Vastapaino.

Ilvesviita, Pirjo 2006. Paaluraudoista kotkansuojeluun. Suomalainen metsästyspolitiikka 1865–1993. Acta Universitatis Lapponiensis 93. Rovaniemi: Lapin yliopisto.

Malinen, Jere 2006. Ketunpyyntimme historiaa. Teoksessa: Soikkanen, Mauri & Soikkanen, Jussi (toim.), Eränkävijä 2006. Keuruu: Otava.

Lehikoinen, Heikki 2007. Tuo hiisi hirviäsi. Metsästyksen kulttuurihistoria Suomessa. Keuruu: Teos.

Linkola, Y. 1931. Strykniinin käyttö – epäinhimillinen pyyntitapa. -Metsästys ja Kalastus 2/1931

Lähdesmäki, Heta 2020. Susien paikat. Ihminen ja susi 1900-luvun Suomessa. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 127. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Metsästys ja Kalastus 9/1916, 5-6/1920, 7/1932, 12/1934.

Rautio, J. 1924. Myrkkyvitsaus maaseudulla. Metsästys ja Kalastus 3/1924.

Partanen, Jouni 2011. Suomen Metsästäjäliiton rooli vuoden 1962 metsästyslain valmistelussa. Suomen historian pro gradu -tutkielma. Historian ja etnologian laitos, Jyväskylän yliopisto.

Peltonen, Jukka 2000. Ansapolulla. Suomen Metsästysmuseon julkaisuja 7.

Sanomalehdet:

Karjala

Pohjois-Pohja

Pohjolan Sanomat

Rovaniemi

Uusi Suomi