Lisäelantoa ja luontoharrastusta

Suomen historiassa 1800-luku oli monella tapaa murrosaikaa. Vuosisatojen ajan Ruotsin vallan alla olleesta alueesta tuli osa Venäjän valtavaa keisarikuntaa. Maan hallinto uudistui merkittävästi, suomen kielen asema parani ja teollistumiskehityksen myötä myös elinkeinot alkoivat vähitellen muuttua. Väestö kasvoi viljelyn tehostumisen myötä, ja ihmisten liikkuminen nopeutui, kun rautateitä alettiin rakentaa. Toisaalta samaan aikaan tavallinen kansa eli hyvin samantyylisesti kuin aiemminkin: maata viljeltiin, ruoasta oli pulaa ja maan asukkaat olivat Euroopan köyhimpien joukkoa.

Samantyylinen kehitys näkyy myös metsästyksessä. Suurin osa pyyntimuodoista säilyi samanlaisena kuin aiemminkin, eikä tavallinen rahvas varmaankaan kokenut elävänsä jonkinlaista metsästyksen murroskautta. Mutta juuri 1800-luvun aikana metsästys otti ensiaskeleensa kohti nykymuotoista harrastusmetsästystä. Lainsäädäntöä uudistettiin, metsästyskulttuuri muuttui ja metsästysvälineissä, erityisesti aseissa, tapahtui kehitystä. Metsästyksen merkitys pääelinkeinona oli 1800-luvulla jo hyvin vähäinen, mutta sivuelinkeinona ja lisäravinnon hankintana se edelleen oli tärkeä koko 1800-luvun ajan ja vielä toiseen maailmansotaankin asti. Erityisesti Pohjois- ja Itä-Suomen syrjäisillä saloilla riista tarjosi aidosti merkityksellisen lisän ihmisten arjen talouteen.

Elämisen arkea luonnon keskellä

Suurin osa väestöstä, lähes 90 %, sai 1800-luvun alussa elantonsa maanviljelystä. Ihmiset elivät luonnon keskellä, eikä metsän eläimiä voinut jättää huomiotta omassa arjessa. Metsästä tuli myös uhkia, suurpetoja, jotka saattoivat yksittäisten perheiden kannalta olla hyvinkin turmiollisia. Sudet ja karhut hyökkäilivät merkittävässä määrin karjan kimppuun. Esimerkiksi vuosien 1858–1862 välisenä aikana sudet ja muut petoeläimet tappoivat yhteensä yli 43 000 kotieläintä.

Asiaa voi selittää petojen saaliseläinten vähäiset määrät; hirvet ja peurat olivat käytännössä sukupuuton partaalla, valkohäntäpeuraa ei Suomessa ennen 1930-lukua ollut olemassakaan, ja metsässä laiduntava karja oli pedoille helppoa saalista. Jopa ihmiset olivat vaarassa. Kirkonkirjojen mukaan sudet surmasivat Suomessa vuosina 1710–1881 yhteensä 175 ihmistä. Vuosisadan lopun susisurmien myötä käynnistyi varsinainen susiviha, jonka myötä hukat hävitettiin suuresta osasta maata. 1800-luvun jälkeen eivät sudet ole ihmisen kimppuun hyökänneet, joskaan susia ei ole varsinkaan Etelä-Suomessa juuri liikkunutkaan.

Tavalliselle kansalle taloudellisesti merkittävämmästä päästä olivat metsäkanalinnut, joita pyydettiin mm. erilaisilla ansoilla. Nämä passiiviset pyydykset metsästivät, vaikka niiden virittäjä olisikin tehnyt muita töitä samaan aikaan. Niiden asettaminen vaati osaamista, mutta ne olivat silti tehokkaita ravinnon hankinnassa. Linnulle oli käytössä erityisesti ansalangat ja -rihmat, eli permit, jotka aseteltiin lintujen käyttämille poluille, kuten karjapoluille, puutikuista tehdyn ”portin” sisään. Ansat aseteltiin metsästäjän henkilökohtaiselle ansapolulle eli virkatielle.

Lisäksi käytettin suppilomaisia katiskoja eli kahoja sekä satimia, jossa painava kansi puotaa linnun päälle ja nitistää sen. Jäniksille tarkoitetut ansalangat tai paulat valmistettiin hamppu- tai pellavalangasta sekä myöhemmin messinkilangasta. Sopivia paikkoja olivat esimerkiksi riukuaitojen raot, joita jänikset käyttivät kulkuteinään.

Pyssyjä ja taikuutta

Saloilla liikkuvan metsästäjän ase oli pitkään varsijousi. Ruutiaseet olivat kalliita, eikä niitä monestikaan pidetty jousta parempina laitteina. Nallilukkoisten aseiden yleistyminen 1800-luvulla muutti myös tavallisen rahvaan metsätystyyliä, sillä ruutiaseista tuli nyt luotettavampia ja sitä kautta mielekkäämpiä pyyntivälineitä. Aiempia lunttu- ja piilukkoisia aseita eivät kaikki metsästäjät suostuneet välttämättä käyttämään, vaikka tilaisuus olisi tullutkin. Esimerkiksi karhua talvipesältä pyydettäessä moni luotti mieluummin yksinkertaiseen keihääseen kuin epävarmasti toimivaan ruutiaseeseen. Nallilukkoiset aseet olivat tehokkaampia ja tarkempia, jolloin metsästäjälle saattoi olla kannattavaa sijoittaa rahansa moiseen kapistukseen. Tämä osaltaan tehosti pyyntiä ja lisäsi saalismäärää ja sitä kautta riistakantoihin kohdistuvaa painetta.

Vielä 1800-luvulla väestö oli vahvasti uskonnollista. Kirkon tarjoama sanoma otettiin vakavasti, eikä sitä kyseenalaistettu. Samaan aikaan osittain säilyivät ikiaikaiset metsästysonnea tavoittelevat taiat ja uskomukset, joista ei ehkä hennottu luopua. Moni saattoi vielä ajatella, että onnea oli rajallinen määrä ja naapurin onni saattoi merkitä itselle epäonnea. Metsästäjän kannatti siis varmuuden vuoksi pyytää apua saalistukseen niin kristinuskolta kuin metsänhaltijoiltakin. Mitäpä haittaa olisi esimerkiksi siitä, jos ansapolku kierrettäisiin tavan mukaan myötäpäivään tai jos sunnuntaikirkkoon ottaisi ansalangat taskuun – varmuuden vuoksi.

Lisätuloja turkiksista

Lisäravinnon hankinnan ohella metsästys tarjosi eräänlaista kausityötä ja lisätuloja turkispyynnin kautta. Suomen ensimmäistä ulkomaankauppaa oli turkisten myynti, joita välitettiin ainakin jo ajanlaskun alussa antiikin Roomaan asti. Erityisesti hylkeennahka oli arvossaan Välimeren tienoilla. Varsinkin Pohjois- ja Itä-Suomessa turkispyynti oli voimissaan koko 1800-luvun. Voimakkaan pyynnin myötä mm. orava- ja näätäkannat olivat paikoin hyvin vähissä ja majava oli pyydetty sukupuuton partaalle jo 1800-luvun puolivälin tienoilla. Vasta toisen maailmansodan jälkeen laajentunut turkistarhaus romahdutti turkisten hinnan ja rauhoitti pyynti-innon.

Lintupyynnin tapaan turkiseläimiäkin pyydettiin erilaisilla satimilla ja ansoilla. Raudat yleistyivät 1800-luvun aikana, mutta esimerkiksi perinteiset ketun käpälaudat säilyivät pitkään metallisten rautojen rinnalla. Syötti asetettiin laudan päähän ja sen molemmin puolin lautaan veistettiin lovet, että kettu syöttiä tavoitellessaan jäi tassuistaan kiinni lautaan. Käpälälaudan käyttö kiellettiin metsästyslakiuudistuksessa 1934.

Rannikolla hylkeenpyynti on ollut jopa syynä maan asuttamiseen, mutta merkittävänä se pysyi aina 1860-luvulle asti. Tuolloin petroolilamput alkoivat yleistyä, mikä vähensi polttoaineena käytetyn hylkeenrasvan eli traanin kysyntää ja karjatalouden kasvu merkitsi myös nahantuotannon kasvua, joten hyljesaaliin arvo alkoi heikentyä.

Elannonhankintaa ja urheilumetsästystä

Suomen väestö kasvoi 1800-luvun aikana hieman alle miljoonasta yli kahteen miljoonaan, ja riistaeläimiin kohdistuva pyyntipainekin kasvoi. Samalla aseiden kehitys tehokkaammiksi ja tarkemmiksi tehosti pyyntiä. Erityisesti kanalintuja saalistettiin yhä innokkaammin, jolloin ansapyyntiä alettiin vaatia lopetettavaksi. Riistakantojen vaarantuminen huolestutti osaa metsästäjistä, mikä johti siihen, että metsästyksen piiriin alettiin vaatimaan kuria ja järjestystä. Näin perustettiin ensimmäiset metsästysseurat 1860-luvulta lähtien.

Metsästysseurojen perustaminen oli osa laajempaa yhteiskunnan järjestäytymiskehitystä, jonka myötä Suomesta tuli yhdistystoiminnan luvattu maa. Kansalaiset perustivat nuorisoseuroja, poliittisia yhdistyksiä, raittius- ja urheiluseuroja, vapaapalokuntia ja osuustoimintaliikkeitä, joiden ideana oli saada yhdessä aikaiseksi muutos parempaan suuntaan. Metsästysseurat olivat urheiluseuroihin verrattavissa olevia yhdisyksiä, jotka painottivat oikeanlaista metsästyskulttuuria, järjestystä ja lakien ja asetusten kunnioittamista – siis sääntöjen mukaan toimimista.

Ensimmäiset metsästysseurat olivat herrasväen seurueita, joista tavallinen rahvas ei aluksi kiinnostunut. Tavan kansalla ei ollut varaa ajatella luonnossa virkistäytymistä tai sivistynyttä käytöstä jahtimailla, vaan tärkeämpää oli lihan saaminen ruokapöytään. Metsästys tavallaan jakautui joksikin aikaa herraskaiseen harrastemetsästykseen ja rahvaan harjoittamaan ravinnon lisähankintaan.

Vuosisadan loppupuolella tehtiin uudistuksia metsästyslainsäädäntöön, joka oli aiemmin ollut vahvasti 1600-luvun säädösten varassa. Näitäkään vanhoja säädöksiä ei juuri ollut valvottu tai noudatettu, ainakaan jos ne olivat kansan oikeudentajun vastaisia. Vuonna 1921 perustettiin Suomen Yleinen Metsästäjäliitto edistämään järjestäytyneen metsästyksen leviämistä koko maahan. Vasta vuoden 1934 metsästyslaki saattoi metsästyksen laajasti vahvan säätelyn piiriin. Tuolloin metsästys alkoi jo selkeämmin olla harrastus, eikä enää lisätulon hankintaa.

Teksti: Jouni Partanen

Lähteet:

Ilvesviita, Pirjo 2005. Paaluraudoista kotkansuojeluun. Suomalainen metsästyspolitiikka 1865‒1993. Rovaniemi: Lapin yliopisto.

Lehikoinen, Heikki 2007. Tuo hiisi hirviäsi. Metsästyksen kulttuurihistoria Suomessa. Helsinki: Teos.

Peltonen, Jukka 1996. Ansapolulla. Suomen Metsästysmuseon julkaisuja 7.