Suomalainen metsästäjä on aina luottanut sekä saaliin käsittelyssä että muissa eräaskareissa puukkoon. Useimmiten kotimaiseen, viimeisten sadan vuoden ajan enimmäkseen tehdasvalmisteiseen, toisinaan ruotsalaiseen Moraan. Harvemmissa tapauksissa sepäntekoiseen käsityöhön, vielä harvemmin ulkomaisiin veitsiin. Pelkästä puukosta eriävät nimitykset vaikuttavat levinneen käyttöön tiettynä ajanjaksona, puukonvalmistuksen siirtyessä pikku hiljaa pajoista tehtaisiin.
Se aivan tavallinen puukko
Johdannosta voi saada käsityksen, että erilaisilla teräaseilla on olemassa omat määrittelynsä ja että ne ovat merkityksellisiä. Niin ne ovatkin. Määrittely on kuitenkin aiheuttanut päänvaivaa ja käsittää verrattain suuren tekstimäärän suomalaista puukkoa koskevassa, kokonaisuudessaan edelleen sangen suppeassa kirjallisuudessa. Kansatieteilijä Sakari Pälsi esitti ensimmäisen, tyyliltään ja rajaukseltaan ankarimman määritelmän. Siihen ei lopulta ole liiemmin ollut muilla lisättävää. Sen sijaan sitä ovat muutamin lisähuomautuksin siteeranneet Jukka Kemppinen, Timo Hyytinen ja viimeisimpänä Anssi Ruusuvuori, joka kaksiosaisessa Puukon historia-teoksessaan kävi määritelmän historiallisen oikeellisuuden nimissä läpi kansallismuseon puukkokokoelman kaikki yksilöt niiden olennaiset mitat tarkistaen.
Ilveksen esikuva? Kahvan pontta lukuun ottamatta tyypillinen 1800-1900-lukujen vaihteen sepäntekoinen käyttöpuukko. Sulkaviila oli yleinen teräaihio jo tuohon aikaan.Voi myös olla, että puukko on 1920-luvun jälkeen tehty, ja vaikutteita muotoiluun on jo otettu silloisista tehdaspuukoista. Erinomainen ja edelleen terävä käyttöpuukko, ollut ketunpyytäjän käytössä.
Puukon viitteellisenä kokona on pidetty Pälsiä mukaillen kämmenenleveyttä sekä terän että kahvan mittana. Käytännössä molempien mitta asettuu siten n. + – 10 cm tienoille. Toiminnallisista ominaisuuksista voitaneen synteesinä sanoa, että puukko on terätyökalu, jolla erotuksena muista veitsistä pitää pystyä vuolemaan ja muutoin työstämään puuta hyvin. Lisäksi sillä pystyy tekemään myös muita askareita ja sen muoto ja koko on sellainen, että se mahdollistaa useita otteita ja työasentoja. Samoin puukolle on ominaista, että sillä on sekä puukkoa itseään että kantajaansa hyvin suojaava tuppi, jossa sitä voidaan kantaa vyöllä. Jyrkimpien määritelmien vaatimukset suorasta päästä eli kahvasta ilman ponsia tai muita ulokkeita, suorahamaraisesta terästä tms. voidaan mielestäni jättää huomiotta silloin, kun ne eivät em. toiminnallisuutta estä. Tämä siitä syystä, että vaikka useimmat maakunta- ja muut perinnepuukkomallit samoin kuin valtaosa museoiduista kansanomaisista käyttöpuukoista ovatkin suorapäisiä, käytännössä useimmille tullee tavallisesta puukosta puhuttaessa nykyään mieleen hieman erinäköinen työkalu kuin sata vuotta sitten eläneille. Siihen ovat vaikuttaneet muutamat, valtavia volyymeja myyneet tehdastekoiset käyttöpuukkomallit. Niinpä puukonkäyttäjät viittaavat ”tavallisella” puukolla yleensä myös ponsipäisiin ja sormisuojallisiin, ja samoin rautakauppojen muovikahvaisiin kirvesmiehenpuukkoihin, kunhan niillä voi vuolla ja lisäksi tehdä muutakin, esimerkiksi nylkeä.
Tällainen on monien mielikuvissa se tavallinen puukko huolimatta siitä, että ponsipäistä kahvaa, keikkakärkistä terää ja sivusaumallista tuppea pidettiin aikanaan peräti suomalaiseen puukkoon kuulumattomina. Nämä piirteet kuitenkin vakiintuivat 1920-30 luvuilla useimpien puukkotehtaitten edullisemman pään käyttöpuukkoihin. Marttiinin ”Pikku-Ilves” on ollut lukemattomien metsästäjien työkalu kuten muutkin vastaavat mallit.
Merkillinen metsästyspuukko
Niin sanotut kansanomaiset käyttöpuukot tai kyläseppien puukot olivat aikansa ”tavallisia” puukkoja, joissa taotun ja lämpökäsitellyn terän lisäksi oli useimmiten koivusta tai visakoivusta muotoiltu suora, ponneton kahva. Seppä ei välttämättä tehnyt ollenkaan tuppea, vaan se jäi ostajan kontolle, joskus myös terän tahkoaminen, ja pelkkiä teriäkin myytiin. Tunnistettavia erityispiirteitä saati käyttötarkoituksen mukaisia erikoisuuksia ei juuri ollut. Paikkakuntien tai maakuntien perinnemalleiksi muodostuneissa puukoissa tiettyjä tunnusmerkkejä ja variaatioita oli eri tekijöistä riippuen, mutta ne eivät liittyneet siihen, että joku puukko olisi varsinaisesti metsästykseen tehty. Puukolla tehtiin kaikkea. Erään poikkeuksen muodostavat pitkäteräiset teurastuspuukot, joita käytettiin kotiteurastuksissa pistämisessä ja varmasti myös raajomisessa. On mahdollista, että tästä juontui myöhempi metsästyspuukoiksi kutsuttujen työkalujen usein tavallista jokapaikanpuukkoa suurempi koko. Kuitenkaan teurastuspuukkoja ei uskoakseni juuri ole metsällä kanniskeltu. Siihen ei ole ollut mitään syytä. Suomen hirvikanta 150-200 vuotta sitten oli alamaissa ja samoihin aikoihin metsäpeura oli vetäytymässä yhä enemmän itään ja pohjoiseen, eikä varsinaista teurastusta edellyttävää suurriistaa niin muodoin juuri ollut metsästettävissä. Metsästys oli pienriistan pyyntiä, eikä lintujen, kettujen tai oravien käsittelyssä puukon suuresta koosta ollut muuta kuin haittaa.
On hankalaa sanoa, missä vaiheessa termi metsästyspuukko erotuksena muunlaisista puukoista tuli ensimmäistä kertaa esiin. Oletettavaa on, että se liittyi samaan ilmiöön mihin erikoistermien synty yleensä, tuotteistumiseen, teollistumiseen, kansainvälistymiseen ja kaupallistumiseen. Kun Pohjanmaan puukkosepät Iisakki Järvenpään johdolla perustivat puukkotehtaita 1800-1900-lukujen vaihteessa, täytyi puukkomalleja olla tuotannossa useita erilaisia myynnin edistämiseksi. Kauppaliike Lindebäckin kuvastossa 1920 on esiteltu Järvenpään tehtaan valikoimaa, ja joukossa on ”metsästyspuukko, amerikalaista mallia”. Puukko on nykykatsojan silmin malliltaan sellainen, joka yleisesti partiopuukkona tunnetaan: ponnellinen ja sormisuojallinen kahva, levenevä keikkakärkinen terä veriuralla ja pelkästään terän suojaava tuppi, johon on vieläpä painettu partioliljanakin tunnettu fleur-de-lis-kuvio. Nykyisiin, samaa mallia noudattaviin partiopuukkoihin verrattuna terän mitta on huomattava 12,5 cm, joka tukee näkemystä metsästyspuukosta yleispuukkoa suurempana.
Metsästyspuukko-nimitys tuli valmistajien ja myyjien katalogeihin samaan aikaan kuin partiopuukkokin, vieläpä samoista malleista rinnan käytettyinä. Sittemmin metsästys-termi on jäänyt partiopuukkomallien markkinoinnista pois.
Mikä kyseisessä puukossa mahtoi tehdä siitä metsästyspuukoksi kutsuttavan? On syytä epäillä, että ulkomaiset vaikutteet muotoilussa vaikuttivat enemmän kuin varsinaiset käyttöominaisuudet. Pälsi tuomitsi partiopuukon aikanaan erityisen epäsuomalaisena. Hänestä se oli liiaksi amerikkalaisen bowie-veitsen kaltainen, ja em. kuvastossakin vaikutteet tunnustettiin. Näistä, usein puunvuoluun käymättömistä veitsistä on em. partio- ja metsästyspuukkoihin poimiutunut leveä terän muoto. Partiopuukon sukulaisuudesta amerikkalaisiin metsästysveitsiin huomauttivat myös Kemppisen veljekset. Partioliike tuli Suomeen vuonna 1910, sopivasti samoihin aikoihin kuin alkoi Pohjanmaan puukkotehtaiden kulta-aika, ja tehtaissa oli varmasti työntekijöinä Amerikasta paluumuuttaneita siirtolaisia – olihan Pohjanmaalta maakunnista ylivoimaisesti eniten lännelle lähtijöitä. Vaikka leveää ja kärkeä kohti levenevää terää on vierastettukin suomalaiseen puukkoon kuulumattomana, teroitus esim. Järvenpään partiomalleissa mahdollistaa myös vuolemisen. Wiklundin kuvastossa kymmenen vuotta myöhemmin samankaltainen malli kulkikin jo nimellä metsästys- ja partiopuukko. Terä oli 10,5 cm, joka aiempaa paremmin menee yleispuukon mittoihin. Monissa myöhemmissä eri valmistajien partiopuukoissa terä voi jo ollakin aivan tavallinen puukonterä, yleensä ilvesmäisesti keikkakärkinen. ”Partiomaisia” tunnuspiirteitä ovat enää sormisuoja ja rankasti kritisoitu tuppi. Olosuhteet ja perinne ovat siis muokanneet ulkomaisia vaikutteita tutumpaan suuntaan. Mielenkiintoisesti muualla maailmalla partiolaiset taitavat kantaa tupellisen ja kiinteäteräisen veitsen sijaan taittoveitsiä.
Kotoisten partiopuukkojemme juuret ovat selvästi tämänkaltaisissa amerikkalaisissa ja keskieurooppalaisissa metsästysveitsissä. Sikäläiset partiolaiset taas kantavat edelleen yleisemmin linkkuveitsiä kuin kiinteäteräisiä.
Suomalaisten ruukintehtaiden, Fiskarsin ja Hackmanin, puukkomallistoihin tuli vaikutteita myös Manner-Euroopasta ja Brittein saarilta. Tehtaiden arvokkaampien puukkojen muotokielessä on selvästi vaikutteita em. alueiden metsästysveitsistä sekä terien että kahvojen osalta. Myös puulajeina on käytetty ebenpuuta ja sen keinoainekorviketta eboniittia, ja lisäksi muita ulkosuomalaisia kovapuita. Lisäksi terien pituus on usein enemmän kuin 10 cm, mitä pidetään usein suomalaismalliselle käyttöpuukolle maksimimittana. Silti läpiruotorakenne ja terän paksuus ja teroitus ovat puukkomaisia. Näitä puukkoja mainostettiin myös metsästyspuukkoina.
Ruukintehtaitten kautta kulkeutui jo 1800-luvulla toinen ulkomainen vaikuteaalto metsästyspuukkoina nimitettyihin työkaluihin. Tässä Fiskarsin 1980-luvun metsästyspuukossa järeä koko (terä 12,5cm) on ollut yksi metsästyspuukkoina myytyjen tuotteiden tunnusmerkkejä.
Koko metsästyspuukkotermiä on pidetty tavallaan vääränä ja puukkokulttuuriimme kuulumattomana. On esitetty, että koska vanhojen kansanomaisten puukkojen, perinne- ja maakuntamallien sekä kirjallisten esikuvien (etunenässä Pälsi) mukaan puukkoon ei voida määritelmällisesti liittää toiminnallisuuteen viittaavia etuliitteitä, koko nimitys on virheellinen ja sen sijaan tulisi puhua metsästysveitsistä. Jos kuitenkin metsästyspuukoiksi nimitetyillä työkaluilla on metsästyskäytössä edullisia piirteitä, jotka erottavat ne muista puukoista, mutta ne vähintään kohtuullisesti selviytyvät puukolle olennaisina pidetyistä puunveistotehtävistä teräkulmansa ja -muotonsa ansiosta, eivätkö ne silloin ole juuri metsästyspuukkoja?
Puukoista veitsiin
Toisin kuin meillä, muualla maailmassa ei useinkaan ole puukon kaltaisia, selkeästi tunnistettavan mallisia yleisveitsiä – tai ainakaan nyt puheena olevalle teolliselle aikakaudelle sellaisia malleja ei ole kauempaa historiasta säilynyt. Metsästyskäyttöön on riistan koosta ja tyypistä riippuen olleet omat erikoisveitsensä, joiden nimissä sana metsästys erikseen mainitaan. Metsästysveitsinä pidetään sekä rituaaliluontoisia pistomiekkoja että nylkyveitsiä ja myös pienikokoisia taittoveitsiä, joissa mukana on mm. korkkiruuvi. Syynä yleispuukon tai veitsen puuttumiseen ja metsästysveitsikäsitteen kirjavuuteen maailmalla voidaan pitää eroja metsästyksen kulttuurihistoriassa ja ympäristössä. Euroopassa metsästys eriytyi jo vuosisatoja sitten aatelisten ja muiden varakkaampien, maata omistavien luokkien harrastukseksi. Riistan käsittely ja valmistelu ruuanlaittokuntoon oli ylipäätään toisarvoista virkistys- ja urheiluarvojen rinnalla, eikä riistaa avannut saati nylkenyt ampuja, ehkä lintuja lukuunottamatta. Vielä vähemmän tarvitsi valmistaa katosta ja välineitä luonnonpuista yöpymistä ja ruuanlaittoa varten kaukana kiinteästä asutuksesta. Eväshedelmien leikkaaminen ja viinipullon avaaminen oli olennaisempi metsästysveitsen käyttökohde. Metsästyksessä avustaneet kansanmiehet ja -naiset nylkivät ja paloittelivat riistan kotieläinteurastusta muistuttavalla tavalla ja vastaavin välinein, luultavimmin keittiöveitsin.
Suomessa on ollut toisin. Metsästys on perua pitkistä eränkäyntiretkistä, joilla ei pyytäjiä alemmassa sosiaalisessa asemassa olevia avustajia ollut mukana, ei keittiöitä tai verstastiloja työkaluineen – paitsi puukko. Toisaalta, sama puukko jolla tuvan nurkassa vuoltiin, kelpasi yhtä hyvin myös riistan käsittelyyn suolistuksesta syömiseen asti, samalla kun se kelpasi edelleen erälläkin välttämättömään puuntyöstöön. 1970-80-luvuilla metsästyskulttuurimme muokkautui yhä enemmän suurriistan metsästyksen suuntaan, kun hirvikanta kasvoi huomattavasti. Samoihin aikoihin alkoi ilmestyä uusia metsästyspuukkomalleja, joiden käyttötarkoitus oli entistä selvemmin hirven käsittely. Leveäteräisiä nylkypuukkoja, myös avauskoukulla varustettuja, ilmestyi vanhojen tehtaiden ja mm. Kuusamon Uistimen valikoimiin. Yksittäiset, tunnetut puukkosepät olivat tuolloin harvassa, mutta Heimo Rosellin rohkeasti muotoilluista puukoista tuli nopeasti suosittuja. Varsinkin vahvarakenteinen Eräpuukko päätyi monen metsästäjän vyölle. Vuoluominaisuudet haluttiin säilyttää kuitenkin myös näissä metsästyspuukoiksi kutsutuissa työkaluissa.
Kuusamon Uistin teki 80-luvulla avaus- ja nylkypuukkoja, joissa muovisen kahvamateriaalin uskottiin auttavan puhtaana pitämistä.
Viimeisen parinkymmenen vuoden ajan suunta on ollut yhden, kaikkeen käytettävän yleis- tai metsästyspuukon kantamisesta poispäin: ainakin hirvenmetsästyksessä miltei kaikilla on vyöllään se tavalliseksi määritelty puukko, mutta sillä ei välttämättä enää tehdä varsinaista riistankäsittelyä yhtä paljon kuin aikaisemmin. Monilla on repussa pyöreäkärkinen avausveitsi, vakituisella nylkyvajalla käytetään nylkyveitsiä ja viimeistään paloittelussa teurastajan luuveitsiä. Joissain seurueissa paloittelu on delegoitu muutamille spesialisteille tai kokonaan ulkoistettu alan ammattilaisille. Tuppipuukon tehtävät rajoittuvat makkaratikun vuolemiseen jos siihenkään, kun taukopaikat alkavat olla keittokatoksia, hirsilaavuja ja grillikotia ritilöin ja teräksisin paistotikuin.
Varsinaisia puunkäsittelyyn sopimattomia metsästysveitsiä on siis käytetty Suomessa todella vähän. Viime vuosina eurooppalaisten ja amerikkalaisten tehdasvalmistajien veitsiä on alkanut metsästäjillä näkyä. Usein nämä ovat taittoveitsiä, jotka lienee hankittu kätevän taskussa kuljetettavuuden vuoksi. Kiinteäteräisten veitsien saralla jyrää edelleenkin perinteinen tuppipuukko. Kyseessä voi kyllä olla jonkinlainen metsästyspuukkojen kategoriaan luettava työkalu, kuten vaikka Marttiinin nylkemistä silmällä pitäen suunnitellyt condor-puukot ja vastaavat koti- tai pohjoismaiset tuotteet. Niissä terän ja kahvan muoto juontuu jo aika perusteellisesti läpikäytyyn partiopuukkoon, uudempina innovaatioina suunniteltua käyttöä tukevat likaa hylkiväksi pinnoitettu terä ja luistamaton kumikahva. Näilläkin välineillä voi silti edelleen vuolla, toisin kuin useimmilla taittoveitsillä.
Heimo Rosellin Eräpuukko oli ilmestyessään persoonallinen irtiotto totutusta puukon muotokielestä. Mallista tuli suosittu metsästäjien keskuudessa, ja terän malli soveltuukin hyvin nylkyyn.
Runsaan parinkymmenen vuoden mittainen puukkobuumi Suomessa on paitsi nostanut kokonaan käsintehtyjen puukkojen tarjontaa, laatua ja tuonut uusia tekijöitä, se on myös elvyttänyt henkiin monia vanhoja puukkomalleja. Viimeisimpien kymmenen vuoden aikana on tapahtunut taas selvää kansainvälistymistä. Vaikutteita on otettu kautta koko maailman, ja taitavat tekijät etsivät haasteita muualtakin kuin kotoisista malleista. Monilla ammattisepillä on jo mallistossaan oma metsästysveitsi tai useampia, joissa on aiempia teollisia metsästyspuukkoja enemmän niitä piirteitä muodon ja toiminnallisuuden suhteen, ettei niitä ole tarkoituskaan vuolemiseen käyttää. Useimmilla kuitenkin edelleen pystynee sitäkin tekemään ainakin auttavasti. Suomalaisen puukon geenit eivät hetkessä kokonaan häviä muotoilusta, materiaaleista tai käyttöominaisuuksista. Niinpä nyt ollaan ehkä matkalla kohti aikaa, jossa voidaan puhua suomalaisesta metsästysveitsestä: riistankäsittelyn ehdoilla tehdystä työkalusta, joka on enemmän veitsi kuin puukko, mutta jolle puukko ei ole yhtä kaukainen sukulainen kuin ulkomaisille verrokeilleen. Niiden käyttöympäristö ja käyttötottumuksetkaan kun eivät ole totaalisesti muuttuneet. Toivottavasti saamme metsästysveitsikilpailuumme kosolti uusia näkemyksiä tämän päivän suomalaisista metsästysveitsistä.
Teksti: Perttu Matero
Kuvat: Suomen Metsästysmuseon kuva-arkisto
Lähteet: Sakari Pälsi 1950: Puukko; Jukka Kemppinen – Mikko Kemppinen 1976: Puukot; Timo Hyytinen 2005: Suuri Puukkokirja 2; Anssi Ruusuvuori 2010: Puukon historia.