Riihimäen ja Lopen rajan lähellä kohoaa jyrkkiä hiekkaharjuja, joiden välissä on monttuja, suppia ja notkoja eli ns. lukkoja. Poikkeuksellisen harjumaiseman keskelle on rakennettu jo käytöstä poistettu laskettelukeskus ja kuntorata, ajettu motocrossia ja nykyään frisbeegolfrata kiertää hiihtokeskuksen ympärillä. Tämän Riuttan keskuksen vieressä, Lopen puolella Kormun kylässä, on samantyylinen Ansalanharju, jonka päälle rakennettiin vuonna 1907 suomalaisuusmiesten metsästysmaja. Tästä rakennuksesta ja siellä lukemattomia metsästysretkiä ja illanistujaisia viettäneistä herroista on ilmestynyt uusi tietokirja Ansala – Suomalaisuusmiesten metsästysmaja Lopella.
Tietokirjan lähteenä on käytetty erilaisia Ansalan metsästysyhdistyksen asiakirjoja, jotka erinomaisen hyvin avaavat Ansalan varsinaista toimintaa. Arvi Paloheimo oli vuosia sitten tuonut Suomen Metsästysmuseon arkistoon asiakirjoja sisältävän vanhan arkun säilytystä ja tutkimusta varten, mutta varsinainen tutkimusprojekti jäi toteutumatta ja arkku odotteli arkiston nurkassa tyynesti tutkijaansa. Vuosia myöhemmin, jossakin sivulauseessa tokaistiin, että arkku on edelleen museolla ja hieman unohtunutta sisältöä ryhdyttiin penkomaan. Arkku olikin aarrearkku. Sen sisältä löytyi Ansalan metsästysyhdistyksen varsinaisia asiakirjoja, kuten pöytäkirjoja ja kirjeenvaihtoa, mutta myös metsästyspäiväkirjoja, jotka tarjosivat uuden kirjan tekoon mainion lähtökohdan.
Kuva: Suomen Metsästysmuseo/Jouni Partanen
Kirjan ulkoasu on varsin onnistunut. Taittotyö on riemukkaasti tehty, pienet eläinhahmot otsikoiden nurkissa tuovat eloa sivuihin ja kannustavat tutkiskelemaan lisää. Kirjaa onkin vaikea laskea käsistään, vaikka vain selailisi sitä. Ansalan kätköistä on löytynyt myös tukku hyviä valokuvia. Muutenkin kyseessä on eräänlainen hyvän mielen kirja, joka pitää sisällään varsin onnistunutta mikrohistoriallista ihmispersoonien esittelyä. Kirjoittaja on päässyt hyvin sisään ansalaisten sisäpiiriin.
Ensimmäiset herraseurueen retket suuntautuivat vuosisadan alussa H. G. Paloheimon maille Santamäen kartanoon, mutta vuonna 1907 toteutui monen haave omasta metsästysmajasta. H. G. oli osoittanut majalle paikan Ansalanmäestä ja hirretkin oli raijattu paikalle valmiiksi. Mm. Helsingin kaupunginteatterin suunnittelusta tunnettu ansalainen, arkkitehti Onni Tarjanne, suunnitteli korkeakattoisen majan jyrkän harjurinteen kupeelle.
Ansalan jahtiporukka oli pitkälti fennomaaniryhmää eli edustivat suomenmielistä poliittista suuntautumista. Paloheimon poikien vanhempien menehtyessä veljesten viralliseksi huoltajaksi tuli Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen, joten suomalaisuusliikkeen opit olivat osa H. G.:n ja Ansalan varsinaisen päämiehen, K. A. Paloheimon lapsuutta. Lisäpontta ja poliittista sisältöä suomenmielisyyteensä Paloheimot löysivät Helsingin yliopistosta ja Suomalaiselta klubilta, josta Ansalan tarinakin oikeastaan alkoi.
Ansalan metsästysyhdistyksen puheenjohtaja ja jäsenien presidentiksi tittelöimä K. A. Paloheimo oli innokas metsästyksen ja riistanhoidon kehittäjä. Kuvassa Paloheimo toisessa rivissä neljäs vasemmalta osallistumassa Metsästäjäpäiville Helsingin säätytalolla 1938. Kuva: Suomen Metsästysmuseon kuva-arkisto.
Vaikka Suomalainen klubi sijaitse pääkaupungin ytimessä, oli sen jäsenistä iso osa ensimmäisen polven helsinkiläisiä, jotka olivat viettäneet lapsuuttaan maalla kalastellen ja riistan perässä metsissä kulkien. Kiinnostusta vikkonloppujen eräretkille oli, ja K. A. Paloheimon ehdotus lähteä metsästysretkille Lopen metsiin oli monelle tervetullut tarjous.
Ansalassa majaa piti palkattu metsänvartija tai metsästyksenvartija tai metsästäjä, miten vain, jonka tehtävänä oli valvoa aluetta salametsästyksen tai metsäpalojen varalta, valmistella ansalaisten metsästysretkiä sekä pitää huolta majasta, sen siisteydestä ja reilun kokoisesta koiratarhasta. Metsästäjän lisäksi talossa asui myös metsästäjän vaimo ja samalla majan emäntä. Tarjanteen tekemässä majassa oli metsästäjälle ja emännälle asuintilat, mutta suuremman tilan vei varsinainen sali, jossa illanistuijaiset ja riemukkaat keskustelut vietettiin.
Ansalaiset olivat kiistatta herraskaista sakkia, majan rakennuttajakin senaattorismies ja veljekset menestyneitä liikemiehiä, mutta olot Ansalassa olivat kuitenkin verraten askeettiset. Miehet nukkuivat metsästysretkillään samassa tilassa lähekkäin, mikä vauhditti läheistä tutustumista ja toverillisuutta. Oman lisänsä toivat erilaiset sattumukset, jotka monesti olivat jollain lailla seurausta miesten veijarimaisuudesta. Eräretkien ohessa on savuttavaa uunia tukittu nahkahousuilla verhoilulla takamuksella, ruudilla toimiva jänisräikkä on aiheuttanut kasvonruhjeita ja haulikkokin on vääntynyt junakärryn alla mutkalle niin, että muut seurueen jäsenet ovat kehuskelleet sitä hyväksi aseeksi mutkan taakse ammuttaessa. Kuullostaa ihan tyypillisiltä jätkäporukan reissuilta.
Ansalasta lähdettiin jahtiin oman koiratarhan haukkujien kanssa. Kanalinnut, jänikset ja ketut olivat tyypillistä saalista. Kuva: Suomen Metsästysmuseon kuva-arkisto.
Ansalan seurueessa eli sama tittelittömyys kuin 2000-luvunkin metsästysseuroissa. Metsälle ei lähdetty esittelemään omia saavutuksia, vaan viettämään aikaa luonnossa rakkaan harrastuksen ja läheisten ystävien kanssa. Metsästys oli se yhdistävä tekijä, josta riitti jutunjuurta, joka sai aikaan muistelemisen arvoisia tapahtumia ja jonka yhteydessä ystäviin tutustui läheisemmin ja välittömämmin kuin muualla. Tätä piirrettä metsästyksessä ei ole aika syönyt pois, vaikka Ansalan jahteja ei yli puoleen vuosisataan ole enää järjestetty.
Ulla Paavilainen 2021. Ansala – Suomalaisuusmiesten metsästysmaja Lopella. Paloheimon perinnesäätiö.
Kirja on saatavilla kirjakaupoista ja Suomen Metsästysmuseon museokaupasta Riihimäeltä. Lisätietoja: https://www.paloheimonperinnesaatio.fi/
Teksti: Jouni Partanen