”Hämeenkadun poliisi” – Suomenlahden hyljekoira Jocke Riihimäellä. Riihimäen keskustassa Hämeenkadun ja Keskuskadun kulmassa makasi usein 1930-luvulla mustavalkoinen isohko koira, joka yleisesti tunnettiin ”Hämeenkadun poliisin” – nimellä. Tuo lurppakorva kuului hyljekoirien rotuun. Sen matka Manner-Suomeen kulki tuuliselta Suomenlahden ulkosaarelta kotikoiraksi riihimäkeläisen Silfverbergin perheeseen.
Muotokuva hyljekoira Jockesta, 9.5.1937
Rotupiirteitä
Jocke syntyi Tytärsaarella vuonna 1925. Se kuului siis hyljekoirien tarkemmin selvittämättömään rotuun. Alun perin Suomenlahden saarien hyljekoirat olivat pystykorvaisia mustavalkoisia keskikokoisia koiria. Sakari Pälsin mukaan Vienan karhu- ja hirvikoirat olisivat olleet lähimpiä sukulaisia niille. Tämä varhaisempi rotu sekoittui myöhemmin Virosta ja Inkeristä tuotuihin paimenkoiriin, muuttuen pitkäkarvaisiksi ja lurppakorvaisiksi koiriksi. Jocke edustikin tätä hyljekoirarodun viimeisintä vaihetta.
Koirien ns. puhdasrotuisuus ei ollut ulkosaarelaisille hylkeenpyytäjille tärkeä asia. Tärkeintä oli koiran soveltuvuus vaativiin olosuhteisiin ja tehtäviin hylkeenpyyntiretkillä avomerelle. Koiran tuli ensinnäkin näkyä hyvin valkoista häikäisevää hankea ja jäätä vasten. Tästä syystä suosittiin mustia ja valkeankirjavia koiria. Parhaimmillaan koira ei myöskään saanut haukkua vaan sen tuli osata toimia jäällä isäntänsä antamien viittausten mukaan. Jokainen hylkeenpyytäjä koulutti oman koiransa pennusta lähtien. Jalostustoimintaa harjoitettiin tietysti hankkimalla pentuja sellaisilta koirilta, joilla tiedettiin olevan arvostettuja pyyntikoiran ominaisuuksia. Hyljekoiran tuli kestää tuulta ja myrskyä, maata urheasti yönsä hangessa ja ennen kaikkea osoittaa taitavuutensa hylkeiden pesien ja hengitysaukkojen etsinnässä.
Ulla Palmu ja Jocke Junailijankatu 10-12 kulmassa, 25.3.1937
Matka mantereelle
Jocke ei koskaan päässyt viettämään esivanhempiensa tapaan hyljekoiran elämää, johon kuului yksi kuukausi vuodesta pyyntiretkillä ja loput yksitoista kuukautta vapaata koiranelämää saarella. Hyljekoiria oli Suomenlahden ulkosaarilla paljon, ihmisten lukumäärään nähden enemmän kuin muualla Suomessa.
Jocke muutti Riihimäelle jo aivan pentuna. Lehtori Ulla Palmu s. Silfverberg kertoi viettäneensä vanhempiensa kanssa kymmenkunta kesää Suursaarella. Heidän perheensä vuokrasi joka kesä kalastaja Naskilta talon Suursaaren Suurkylästä. Silfverbergin perheellä oli kuuden viikon kesälomat ja koko se aika oltiin Suomenlahden ulkosaarella.
Kesällä 1925, Ulla Silfverbergin ollessa alle 10-vuotias, kuulivat he Tyräsaarella olevan koiranpentuja. Isän kanssa lähdettiin naapurisaarelle ja löytyihän se talo, jossa hyljekoiralla oli pentuja. Talon emäntä oli heti valmis luopumaan pennusta, mutta isännän kanssa piti mennä hieroman kauppahintaa. Ulla Palmu kertoi, kuinka hän sydän läpättäen jännityksestä odotti etäämpänä seuraten isänsä keskustelua talon isännän kanssa. Ilo oli suunnaton, kun isä näytti kaivavan rahapussinsa esille.
Nimekseen tuo lurppakorva sai Jocke, ruotsinkielisen sarjakuvahahmon mukaan. Loma loppui aikanaan ja matka Suursaarelta laivalla Kotkaan ja sieltä edelleen kotiin Riihimäelle oli edessä. Ulla Palmu kertoi kuinka laivamatkan aikana eräs rouva tuli sanomaan heille, että teidän koiranne on syönyt hänen matkaeväänsä, lohivoileivät. No, sinä ei auttanut muu kuin isän maksaa Jocken tekemä koiruus rouvalle. Ulla Palmu oli kuitenkin päättänyt silloin, että maksaa aikanaan isälleen Jocken ostohinnan 100 mk ja noiden lohileipien hinnan, jotta voisi sanoa Jocken olevan hänen aivan oma koiransa. Näin sitten aikanaan kotona tapahtuikin.
Ulla Palmun mummu ei aluksi innostunut ollenkaan koiranpennusta. Hän nimittäin asui saman talon yläkerrassa Junailijankadun varrella ja ilmoitti heti ettei ala sitten huolehtimaan koirasta. Ullan pettymys oli suuri mutta vain väliaikainen. Jocke valloitti pian isoäidinkin sydämen ja vietti jatkossa kesät hänen kanssaan Riihimäellä muun perheen lomaillessa vielä Suursaarella ennen sotavuosia.
Ulla Palmu ja Jocke Riihimäellä Uramossa
Koiranelämää
Riihimäki oli 1920-luvun lopulla ja 1930-luvulla pieni kauppala. Tuohon aikaan koirat saivat liikkua vapaina, autoja kulki vain jokunen päivän mittaan. Matkat taitettiin jalan tai polkupyörällä ja seassa kulkivat niin kissat kuin koiratkin. Jocke asusti aivan kauppalan keskustassa omakotitalossa Junailijankatu 10 – 12:ssa, paikka tunnetaan nykyisin Palmupuiston nimellä. Jocke oli ottanut itselleen tehtäväksi seurata kauppalan elämää pääkatujen risteyksessä, Hämeenkadun ja Keskuskadun kulmassa. Samalla paikallaan uskollisesti makaavaa lurppakorvaa alettiin kutsua ”Hämeenkadun poliisiksi”.
Jocke erottui hyljekoirana täysin kauppalan muista koirista. Tästä syystä se aina havaittiin, liikkui se missä tahansa. Ulla Palmu kertoi Jocken matkanneen jopa aivan yksin Kesijärvelle uimaan. Järvelle on Riihimäeltä reilut kymmenen kilometriä matkaa. Siihen aikaan kulki Riihimäeltä Lopelle kapearaiteinen rautatie. Jocke oli monet kerrat matkannut junalla Kesijärvelle uimaan perheensä kanssa. Näin se oli kerran päättänyt tehdä aivan itsenäisestikin. Tapaus tuli Silfverbergin perheen tietoon, kun eräs tuttava oli sanonut Ullan isälle, että tekin olitte sitten eilen Kesijärvellä. Silverberg oli ihmeissään kysynyt, että mitenkä niin? – ”No, kun Jocke kävi uimassa ja istuskeli rannalla.”
Jocke oli omia aikojaan noussut junaan ja matkannut rannalle. Kotimatka taittui kuitenkin juosten. Ulla Palmun mukaan Jocke piti erityisesti uimisesta ja vesillä olosta. Se oli jopa kanootin kyydissä tyytyväisenä. Yöt Jocke vietti mieluummin ulkona, olihan sillä paksu turkki. Sen sijaan hyljekoirille erittäin tärkeän haukkumattomuuden piirteen se oli kadottanut. Hyljekoirathan oli opetettu olemaan hiljaa jäällä, jotta hylkeet eivät pelästyisi. Mannermaistunut Jocke haukkui kyllä kauppalan muiden koirien tapaan.
Jocke eli 13-vuotiaaksi. Ulla Palmu muisti tarkalleen Jocken kuoleman. Se oli edellisenä vuotena saanut jonkinlaisen halvauksen ja se löytyi Riihimäen silloisen kirjaston edestä liikuntakyvyttömänä. Ullan isä kantoi Jocken kotiin Junailijankadulle. Hiljalleen se toipui kohtauksesta lähes entiselleen. Vajaan vuoden kuluttua 3.9.1938 se kuitenkin löydettiin kuolleena omasta kopistaan. Ulla Palmun kertomuksesta välittyi selkeästi Jocken lempeä ja uskollinen luonne. Sympaattisuudellaan se sai paljon ystäviä kauppalan lapsista. Pienistä lapsista koostunut hiljainen saattoväki olikin seuraamassa Jocken hautaamista sen kotitalon pihalle.
Jocke Tapio Palmun kanootin kyydissä Kesijärvellä, 1930-luku
Kadonnut koirarotu
Hyljekoirien tarkempaa rotuselvitystä ei ole koskaan tehty. Tosin Sakari Pälsi jakaa hyljekoirat Suursaaren ja Tytärsaaren ”rotuihin”. Suursaarelaiset koirat olivat valkeankirjavia ja lyhytkarvaisempia kuin tytärsaarelaiset koirat. Tytärsaaren ”rodulle” oli tyypillistä pitkä turkki ja kauttaaltaan tummempi väri. Ne saattoivat olla kokonaan selästään tummia, ainoastaan käpälien ollessa valkeat. Jocken kohdalla tulee kuitenkin esiin ”rotujen” epätarkkuus. Jockehan oli ulkonäöltään selvästi Pälsin esittämää suursaarelaista tyyppiä, vaikka se oli kotoisin Tytärsaarelta. Eli ilmeisesti rotupiirteet sekoittuivat aikojen kuluessa.
Hyljekoiran tehtävänä jäällä oli etsiä hylkeenpoikasten pesät lumikinoksista ja hylkeitten hengitysavannot jäästä. Koira ei saanut haukkua vaan sen tuli muuten osoittaa isännälleen löytäneensä pesän. Opetettu koira vainusi tuulen alapuolelta hylkeen pesän, pysähtyi odottamaan pyyntimiestä, jonka jälkeen yhdessä hiljaa lähestyttiin pesää. Hyljekoirankasvatus aloitettiin nuorena ja jokainen pyyntimies koulutti oman koiransa. Koiran piti olla tottelevainen ja kiintynyt isäntäänsä. Hyvän hyljekoiran tuntomerkkinä pidettiin pitkää kuonoa, ja nartut olivat yleensä uroksia taitavampia. Palkkioksi koira sai heti pyyntipaikalla saalishylkeen aivot ja veren.
Pitkillä pyyntimatkoilla oli koirien jalkojen hoito tärkeää. Karkeassa hangessa käpälät halkeilivat ja anturat kovettuivat. Jalkoja suojattiin nahkatöppösillä eli koirankengillä, joissa oli reiät kynsille ja kiristysnauhat jalkoihin sitomista varten. Pyyntiretkille koirille varattiin
omat eväät: leipää ja paikan päällä keitettiin kuutin sisälmyksiä ja räpiläslihaa.
Hyljekoirarotua ei tavattu lainkaan mantereella. Sodan aikana saaria evakuoitaessa lopetettiin lähes kaikki hyljekoirat Suomenlahden ulkosaarilta – Suursaarelta, Lavansaarelta, Tytärsaarelta ja Seiskarilta. Joitakin koiria oli ennen sotaa siirretty mantereelle Jocken tapaan ja ilmeisesti evakuointivaiheessa tuotiin muutama koira Kotkan seudulle. Mantereen puolella hyljekoirat rotuna hävisivät kokonaan 1930-luvun lopulla sekoittuen muihin rotuihin.