Maamme ensimmäiset asukit kulkivat mielellään hirvien ja peurojen, siis suurten lihamäärien ja kookkaiden nahkojen, perässä. Kalliomaalausten yleisin kuvattu eläin on hirvi, lukuisat pyyntikuopat taas kertovat peuranmetsästyksen tärkeydestä. Rannikkoalueilla hylkeen merkitys korostuu, niin ravinnon kannalta kuin rasvasta valmistetun traanin kaupankin takia. Karhulla taas on Suomessa ja ylipäänsä pohjoisten kansojen parissa aina ollut erityinen mytologinen asema. Yksi meinaa unohtua – majava.
Ajatellaan sitten luonnossa elänyttä erätalousajan ihmistä tai luonnon monimuotoisuuden kannalta oleellisia avainlajeja, on majava erityisen suurta huomiota ansaitseva. Se säilyi keskeisenä saaliseläimenä kivikaudelta historialliselle ajalle ja on Suomen arkeologisten löytöjen riista-aineistoissa yleisin eläin, jota on löydetty ympäri maata ja kaikilta jääkauden jälkeisiltä aikakausilta. Luonnontilaisessa metsässä majava on avainlaji, joka rakentamisvimmallaan saa aikaan tulvakosteikkoja, joiden kasvillisuus ja pienilmasto houkuttelee paikalle mm. hyönteisiä ja lintuja.
Majava pysyttelee paljolti vedessä ja nousee maalle vain ruokailemaan. Kuva: Suomen Metsästysmuseon kuva-arkisto/Juha Mälkönen.
Vaikka jäikin lihamäärässä kakkoseksi hylkeille, peuralle ja hirvelle, oli majava kuitenkin paikkauskollisena ja innokkaana rakentelijana suhteellisen helposti löydettävissä oleva kookas saaliseläin. Lihan lisäksi siitä sai arvokkaan nahan ja myöhempinä aikoina sen perärauhasista saatavaa haustetta myytiin lääkkeeksi ja hajusteiksi. Majavanhausteella hoidettiin ulkoisesti mm. kihtiä, synnytyskipuja, riisitautia ja hammassärkyä. Majavaa siis kannatti pyytää, vaikka aikaa siihen uhrautuikin.
Majavan talttahampaita voitiin käyttää erilaisina kaapimina, ja niillä on aikojen saatossa ollut myös arvoa taikakaluina. Viljelykulttuurin aikana hampaiden ominaisuuksien ajateltiin siirtyvän niillä teroitettuihin esineisiin. Pohjois-Savosta on uskomus, että majavan hampaan jäljiltä ei vesakko kasvanut, joten niitty kannatti perata majavanhampaalla teroitetulla kirveellä. Kuva: Suomen Metsästysmuseo.
Majava oli tärkeä turkiseläin
Majavan merkityksestä kertoo, että Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa vuodelta 1323 on erikseen mainittu rajaseutujen ihmisten oikeus majavanpyyntiin. Venäjän karjalaiset saivat käydä Suomen puolella pyydystämässä majavia muutamista erikseen luetelluista järvistä. Kuudennes Kirvun pitäjän majavasaaliista kuului itänaapurin alamaisille ja viisi kuudennesta Ruotsille.
Vielä keskiajalla turkikset olivat keskeinen tulonlähde, ja kruunu keräsi mielellään veroja turkiksina, joskin mahdollisimman halvalla. Talonpojat saattoivatkin mieluummin kaupitella nahat toista kautta ja maksaa verot muina tuotteina. Karjalassa majavannahoilla makseltiin veroja vielä 1500-luvullakin, pohjoisessa paljon pidempään.
Turkiseläinten nahat pitää kuivattaa huolellisesti pilaantumisen estämiseksi. Kuva: Suomen Metsästysmuseo/Jouni Partanen.
Majavan pyyntitavoista
Majavan metsästys säilyi pitkään melko muuttumattomana, joskin esihistorian ajan pyyntitavat ovat osin arvailujen varassa. Metsästys oli ympärivuotista ja pitkään yhteisöllistä pyyntiä, jossa majavan metsästysalueet oli jaettu tarkoin eri kyläkuntien ja pyyntimiesten kesken.
Majavia väijyttiin vahvojen verkkojen kanssa niiden pesien liepeillä ja jään aikaan keihäiden kanssa maihinnousuavannoilla. Verkot saatettiiin vetää joen poikki tai pesän ympärille. Perinteisesti yhdeltä paikalta ei koskaan tapettu kaikkia majavia, eikä poikasia, jotta saalista riittäisi jatkossakin. Samalla paikalla pyydettiin 2-3 vuoden välein.
Kekopesä suojaa majavia talvisaikaan kylmältä ja pedoilta. Kuva: Suomen Metsästysmuseon kuva-arkisto/U. Pekka Kinnunen.
Käytettiin myös katiskamaisia pyydyksiä talvipesien lähellä, syöttinä tuoreita koivunrungon pätkiä. Pyydyksessä oli vedenpinnan alapuolelle jätetty katto, tai sitten jääkansi toimi kattona. Joka tapauksessa näissä majava menetti henkensä hukkumalla. Käytössä oli myös ohjausaitoihin yhdistettyjä loukkumaisia pyydyksiä.
Turkisten merkityksen hiipuessa majavasta tuli osin tuhoeläin, jonka vaikutuksia viljelyksille ja metsiin ei arvostettu. Vähitellen 1800-luvulla rautapyynti syrjäytti verkot ja keihäiden ja jousten tilalle tulivat ampuma-aseet. Rautoja sijoitettiin majavan käyttämille poluille ja pesän ympäristöön tai patoon tehtiin aukko, johon rauta sijoitettiin. Houkuttimena voitiin käyttää esimerkiksi haavanoksia.
Hetitappavat Conibear-tyyppiset pyyntiraudat kehitettiin Kanadassa 1950-luvulla. Ne yleistyivät ja muuttivat rautapyyntiä nopeasti. Jalkaraudat kiellettiin Suomessa vuonna 1983. Kuva: Suomen Metsästysmuseon kuva-arkisto.
Kanta hiipuu
Uudet tuulet muuttivat Ruotsin yhteiskuntaa 1500-luvulla, ja turkisten vahva asema hiipui nopeasti. Vuosisadan puolivälin jälkeen esimerkiksi Savossa turkisten osuus veronkannosta oli alle kymmenyksen, ehkä noin neljän prosentin luokkaa. Eteläisessä Suomessa verot maksettiin jo pääosin muina tuotteina, mutta Pohjois-Suomessa turkikset pysyivät kauemmin käytössä. Vientituotteinakin turkikset saivat väistyä yhä laajemmaksi kasvavan tervatuotannon tieltä.
Majavan syöntijälkiä Ulvilan Joutsijärvellä. Kuva: Jouni Partanen.
Majavaa tosin ei verotuotteiden joukossa keskiajan jälkeen paljoakaan esiinny. Turkiksen arvo ei ollut syynä tähän; itse asiassa majavan turkki saattoi 1500-luvun puolivälissä arvoltaan vastata kolmea näädännahkaa tai 120:aa oravannahkaa. Jopa karhun turkki jäi kakkoseksi. Hauste vielä nosti majavasaaliin arvon entistä suuremmaksi.
Hinta oli seurausta harvinaisuudesta. Vaikka vielä 1500-luvulla Hämeessäkin jouduttiin peltoja kylvettäessä miettimään majavan vaikutuksia viljelyksille, jo seuraavalla vuosisadalla niitä pyydettiin lähinnä vain Pohjois-Pohjanmaalla ja Lapissa. Majava säädettiin 1600-luvulla kuninkaan omaisuudeksi, jonka pyyntiin vain saamelaisilla oli yksinoikeus. Majavat alkoivat hävitä Suomen luonnosta.
Ilmiö oli yleinen koko Euroopassa. Tehokas pyynti hävitti majavan Britanniasta ilmeisesti jo 1200-luvulla, pian Espanjassa kävi samoin. Saksan suunnalla majava oli harvinaisuus 1700-luvulla, ja valtaosassa Eurooppaa koitti majavan sukupuutto 1800-luvun aikana: Sveitsissä 1804, Hollannissa 1825, Liettuassa 1841, Ruotsissa 1871 ja Preussissa 1879. Suomessa viimeinen majava saalistettiin Sallassa Kuolajärven pitäjän Vuorijärven kylässä 1868. Samana vuonna laji rauhoitettiin, millä ei tietystikään ollut enää vaikutusta.
Majava on löytänyt tiensä myös Kanadan rahaan. Kuva: Suomen Metsästysmuseo.
Majavan uusi tuleminen
Pian suojelupäätöksen jälkeen alettiin puuhaamaan majavan palauttamista luontoon. Hovineuvos D. J. Wadėn lupasi 1880-luvulla 200 markkaa henkilölle, joka saisi hankituksi hänen mailleen Janakkalaan vähintään yhden majavaparin istutettavaksi. Wadėn ei vielä onnistunut, eikä myöskään seminaarinlehtori Arvid Genez, joka vuonna 1907 yritti hankkia siitosmajavia Venäjältä. Senaatti eväsi tuontianomuksen käsittelyn ja hanke kariutui.
Vuonna 1926 Korkeasaaren eläintarhan isäntä, maisteri Valio Korvenkontio teki sopimuksen 30 kanadanmajavan ostosta minnesotalaisesta majavatarhasta. Lopulta kuitenkin vain kaksi majavapariskuntaa saatiin lähetettyä Suomeen meriteitse New Yorkista vuonna 1933. Ne sijoitettiin aluksi Korkeasaareen ja sieltä Hyytiälään Pohjois-Hämeeseen.
Metsästysmuseon perusnäyttelyssä on esillä alkuperäinen kuljetuslaatikko, jossa majavia tuotiin Amerikasta Suomeen. Kuva: Suomen Metsästysmuseo/Jouni Partanen.
Vuonna 1935 saatiin Norjasta tuotua 17 euroopanmajavaa ja seuraavana vuonna kaksi lisää. Näitä vapautettiin Kittilään, Satakuntaan Noormarkkuun, Ruovedelle, Lammille sekä Keuruun Huhkojärvelle. 1937 saatiin Suomeen myös kahdeksan amerikanmajavaa (kanadanmajava) New Yorkin osavaltion riistanhoitohallituksen lahjana. Näistä yksi karkasi laivamatkan aikana häkistään ja katosi Atlanttiin. Loput majavat istutettiin Lohikoskelle, Keuruun Huhkojärvelle ja Ruovedelle. Parhaiten menestyivät Lohikoskelle istutetut majavat ja niiden jälkeläisiä levitettiin 1940- ja 50-luvuilla Lappiin, Pohjois-Karjalaan sekä Lammille.
Nykyään majavaa metsästetään lähinnä väijymällä ranta-alueella. Kuva: Suomen Metsästysmuseon kuva-arkisto/Esa Niemelä.
Kun istutetut majavat 1940-luvulla alkoivat vähitellen yleistyä Suomessa, niiden pyynti vahinkojen rajoittamiseksi aloitettiin kaatoluvilla säädeltynä eri puolilla Suomea. Vuosina 1956‒60 pyydettiin maassamme yhteensä 255 majavaa. Vasta 1970-luvulla varmistui, että majavat ovat kaksi tyystin eri lajia, ja niinpä Suomessa elää tätä nykyä arviolta 3300‒4500 euroopanmajavaa sekä 10 000‒19 000 amerikanmajavaa.
Majavan häviäminen Suomen luonnosta katkaisi sukupolvelta toiselle periytyvän majavanmetsästystradition pitkäksi aikaa. Pohjoista Suomea lukuunottamatta tämä oli pitkä, paikoin jopa satoja vuosia kestänyt majavaton jakso, jolloin todennäköisesti paljon pyyntiin liittyviä uskomuksia ja kansanperinnettä on hävinnyt. Kansankulttuuria ruvettiin kunnolla taltioimaan vasta 1800-luvulla, jolloin suuressa osassa Suomea ihmisillä ei ollut minkäänlaista tietoa majavista, niiden elintavoista tai pyynnistä.
Teksti: Jouni Partanen
LÄHTEET:
Lehikoinen, Heikki 2007. Tuo hiisi hirviäsi. Metsästyksen kulttuurihistoria Suomessa. Keuruu: Teos.
Nummi, Petri 1987. Majavalampi. Keuruu: Otava.
Peltonen, Jukka 2000. Ansapolulla. Suomen Metsästysmuseon julkaisuja 7. Riihimäki: Suomen Metsästysmuseo.
Pitkänen, Silja et.al. 2022. Hunttareita ja träppäreitä – Amerikansuomalaisia metsästäjiä suuren lännen mailla. Suomen Metsästysmuseon julkaisuja 22. Riihimäki: Suomen Metsästysmuseo.
Salon majava 2006. Näyttelyn käsikirjoitus. Suomen Metsästysmuseo.
Seppälä, Suvianna 2009. Viljana, nahkoina, kapakalana. Talonpoikien maksamat kruununverot Suomessa vuosina 1539–1609. Bibliotheca Historica 125. Helsinki: SKS.