Metsästys videopeleissä

Metsästys – ikiaikainen ihmiskunnan harrastus

 

Metsästys videopeleissä on kiehtova ilmiö, joka on kiehtonut pelaajia jo vuosikymmenten ajan. Tässä artikkelissa tarkastelemme metsästyksen historiaa videopeleissä, erilaisia metsästyspelejä ja sitä, miten metsästys on kuvattu videopeleissä. Metsästys konseptina on kuitenkin huomattavasti vanhempi konsepti kuin ihminen. Se on luonnollinen kehitys ekosysteemin ylläpidolle, ja ihminen on läpi aikojen ollut osa tätä kiertoa.

 

Metsästys ihmisen historiassa

Ihmisen mielikuvituksen se taas on aina herättänyt, aina siitä asti, kun ensimmäiset aivonystyrät kehittyivät meillä karvattomilla apinoilla. Aikaisemmat, tahallaan jättämämme merkit kognitiivisesta toiminnastamme ovat usein käsitelleet metsästystä jollain tavoin. Ensimmäiset työkalumme on todennäköisesti luotu joko saalistukseen tai käsittelemään ja valmistamaan saalista. On esitetty teorioita, että varhaisilla kalliomaalauksilla, kuten Altamirassa paikallista faunaa esittelevillä kuvilla, olisi tekemistä metsästyksen kanssa. Kansallismuseossa voit ihailla 1700-luvun metsästystunnelmaa Jakkarilan kartanon salissa, ja nykyisin Instagram on täynnä metsästysteemaisia sivuja, josta näkee modernin metsästyksen meininkiä. Metsästys on siis toistuva teema esittävässä taiteessa ja mediassa. Ainoa asia, joka voisi mahdollisesti voittaa tämän, on menemällä itse metsälle.

 

Mutta, mitä pitäisi tehdä, kun sohva, tilattu ruoka, Pringles-purkki ja rehellinen flegmaattisuus houkuttelevat enemmän kuin metsästysreissu märässä, kylmässä ja hirvikärpästen uhkaamassa maastossa?

Ratkaisuna tarjoan videopelit.

 

Metsästyksen aikainen kuvaus videopeleissä

 

Vuosi on 1998. Isäni toi meille kotiin pienen yllätyksen. Jotain minulle aivan uutta, josta kolmevuotias minäni ei ollutkaan kuullut ennen. Se oli videopelikonsoli. Se ei kuitenkaan ollut silloin kuuminta huutoa oleva Sonyn PlayStation -konsoli, vaan vanha Nintendo Entertainment System kultaiselta 80-luvulta, eli tuttavallisemmin NES. Tämän kyseinen NES-konsoli oli ollut silloisen naapurimme omistuksessa, ja hän päätti ystävällisesti lahjoittaa vanhan Nintendonsa minulle ja veljelleni. Tämän lisäksi saimme myös yhden lisäosan konsoliin, nimittäin NES Zapper valopistoolin, sekä muutaman pelikasetin.

 

Ensimmäinen peleistä oli Blades of Steel –niminen jääkiekkopeli, joka on edelleen kaikkien aikojen paras jääkiekkopeli. Toinen peli, joka saatiin, oli nimeltä Probotector, joskin muualla maailmassa tämä tunnettiin nimellä Contra. Saksan lastensuojelupioneerit ennustivat tämänkaltaisen väkivaltaisen sisällön rappiollisuuden, joten tämä kinderfreudlich-versio pelistä julkaistiin kaikkialla Euroopassa. Hyvä niin. Näin minustakin tuli kunnollinen kansalainen.

 

Viimeinen peli oli oikeastaan kaksi peliä yhdellä kasetilla. Ensimmäinen puolikas kasetista sisälsi vähän tunnetun pelin nimeltä Super Mario Bros., josta ei tarvitse varmaankaan sanoa mitään. Mutta toinen osuus kasetista oli peli nimeltä Duck Hunt, joka taitanee olla monelle kaltaiselleni milleniaalille ensikosketus metsästyksen maailmaan.

 

Peliä pelattiin jo aiemmin mainitulla Zapper pistoolilla, ja pelin kulkua oli helppo seurata. Koira hyppää kaislikkoon pelästyttämään joko yksi tai kaksi sorsaa lentoon, ja sitten pelaaja osoittaa valopistoolilla näitä kohti ja ampuu. Sinulla oli kolme laukausta ammuttavana. Mitä pidemmälle pääsit, sen nopeammin ja epäsäännöllisemmin sorsat lensivät. Peli sisälsi jopa kiekkoammuntamoodin, Duck oman aikansa metsästyssimulaattorin.

 

Peli toimi pitkälti samalla tavalla kuin pelihallien koneet mutta yksinkertaistettuna, jotta se voisi pyöriä NES-konsolilla ja millä tahansa televisiolla. Sinun piti vain tähdätä ja toivoa osumaa.

 

Voiko koiraa vihata?

Duck Hunt myös traumatisoi lapsia, jos internetiä on uskomista. Ei suinkaan sen takia, että lapsia päästettiin ampumaan viattomia pikselipuluja. Kuka olisi pannut siitä pahakseen? Trauman aiheuttaja oli se saamarin koira, jonka aiemmin mainitsin. Koira saattaa olla metsästäjän paras ystävä, mutta tämä koira onkin Beelzebubin luomuksia. Koiran ystävällinen fasaadi pysyy päällä niin kauan, kun onnistuu osumaan sorsiin, mutta tämän sosiopaatin todelliset kasvot paljastuvat, kun sorsat pääsevät pakoon. Tämän jälkeen koira nousee kaislikosta ja nauraa päin kasvojasi. Metsästyskoiran pitäisi olla kumppani metsästäjälle, mutta tämä perhana ei osoita tippaakaan kunnioitusta sinun suuntaasi. Ensimmäinen kerta on okei. Toinen kerta myös. Kolmas kerta alkaa jo ärsyttää, ja siitä eteenpäin säästätkin virtuaaliset laukaukset, jotta voit ampua koiran.

 

Oletan, että tämä koira aiheutti kokonaiselle sukupolvelle PTSD:n kaltaisia stressioireita, ja villeimpien huhujen mukaan tämä peli sai Kiinan kansakuntana uudelleen syömään koiraa. Jälkimmäisen huhun todenperäisyydestä en osaa sanoa, mutta omalta kannaltani olen todennut tarvitsevani ainakin kolme stressilelua joka kerta, kun näen tuon koiran. Enkä ole ainoa, sillä kyseisen koira on vakiokasvo vihatuimpien videopelihahmojen listoilla.

 

Metsästyssimulaattoreiden nousu

Oliko se tämä koira, joka tappoi metsästyspelien suosion seuraavien vuosien aikana? En osaa antaa siihen tarkkaa vastusta, mutta metsästyspelejä ei ilmestynyt erityisen aktiivisesti seuraavina vuosina. Toinen mahdollinen syy, miksi metsästyspelejä ei ilmestynyt tai menestynyt suuresti, oli ehkä se, että eläimen ampuminen, edes virtuaalisesti, oli vähemmän eettistä toiminta kuin virtuaalisen ihmisen ampuminen. Ken tietää?

 

Mutta metsästyspelit tekivät kuitenkin paluun, ja tästä voimme kiittää amerikkalaista Cabela’s-nimistä vähittäismyyjää, joka armollisesti antoi nimensä vuonna 1998 oikealle metsästyssimulaattorille nimeltä Cabela’s Big Game Hunter. Tämä Windows 95:lle ja 98:lle julkaistu peli sisälsi kaiken, mitä metsästäjä haluaa off-seasonilla. Pelin kannessa kerrottiin, että voit käyttää jousta, pistoolia, haulikkoa ja kivääriä. Sinulla on jopa 16 eri lajia metsästettävänä. Mitä muutakaan voisi toivoa? Ehkäpä hyvää peliä, sillä jo aikalaiset totesivat, että peli on pitkälti haiseva säkillinen koirantuotosta. Jatko-osat Cabela’s Big Game Hunter II ja III eivät korjanneet tilannetta, mutta näin kohta kolmekymmentä vuotta myöhemmin voineen todeta, että ajatus simulaattorille oli paikallaan, toteutus vain puuttui. Ennen ulos lähtemistä piti ottaa eri muuttujia huomioon, ja metsässä voi tapahtua mitä vain, joten selviytymistunnelmaa oli jopa saatu mukaan. 

 

Muistelmia omalta kotisohvalta

Omakohtainen kokemus pelisarjasta tuli vasta myöhemmin PlayStation 2:n aikakaudella, kun mielenkiinnosta ostin käytetyn Cabela’s Big Game Hunter 2005 Adventures. Markkinoinnin uhrina uskoin tuohon isoon “maailman paras metsästyspeli” -merkintään kannen nurkassa. En ollut nähnyt toista ennen sitä, joten pakkohan sen oli olla totta. Ja rehellisesti sanottuna, yllätyin mukavasti. Pidin siitä jopa niinkin paljon, että minulla on se edelleen omistuksessani. Tosin kuin suurin osa samanaikaisista ensimmäisen persoonan ammuntapeleistä, joissa fokuksena oli korkean adrenaliinin toimintaa, tämä vaati pelaajaa rauhoittumaan. Kiire oli pahin vihollinen. Piti ottaa huomioon muun muassa tuulen suunta, sillä jos tätä ei huomioinut, eläin haistoi sinut ja katosi.

Peli vaati, että alat ajatella kuin metsästäjä, sen sijaan että alat räiskimään singolla metsän pirstaleiksi, jonka jälkeen katsotaan mitä jäljelle jää. Luodin fysiikkaankin panostettiin. Kiväärin kohdistus piti jopa itse tehdä. Suoraan eläimeen tähtääminen ei taannut osumaa, sillä tuulen, painovoiman ja käyttäjävirheiden seurauksena luoti saattoi lentää sivulle tai ei tarpeeksi korkealle. Pienistä virheistä rangaistiin, ja mikään ei ollut erityisen helppoa. Pikkuhiljaa aloin omaksua uuden ajattelutavan, jolla pääsin vihdoin lähemmäksi saalista. Oliko tämä täydellinen peli? Ei todellakaan. Oliko edes hyvä? En ole täysin varma. Mutta sen tiedän, että itse viihdyin pelin parissa juuri siksi, että se hidasti toimintaa ja pisti miettimään asioita sen sijaan että mentiin ruuti paukkuen Terminaattorina metsikön läpi.

 

Tämän kaltaiset metsästyssimulaattorit eivät ikinä räjäyttäneet pelaajien kollektiivista tajuntaa oletettavasti sen takia, että ne ovat ensisijaisesti suunnattuja ehkä jo ennestään aihepiiriin kiinnostuneille. Simulaattorit ovat muutenkin suunnattuja pienemmälle yleisölle. Ehkä kuitenkin jotkut löysivät pelisarjasta innostuksen metsästystä kohtaan, ja aloittivat harrastuksen tämän jälkeen. Metsästys videopeleissä konsptina ei kuitenkaan kadonnut kokonaan, ja erityisesti vuoden 2017 theHunter: Call of the Wild on alkanut kukoistaa vuosien myötä. Se on onnistunut rakentamaan pienen mutta intohimoisen ja aktiivisen yhteisön pelin ympärille. Tätä kirjoittaessa pelin pelaajaluku on 5009 pelaajaa Steamissä. Tämä tarkoittaa, että peli on hyvinkin elinvoimainen.

 

Selvityimistaistelua

Mutta, konseptina metsästys videopeleissä on tehnyt paljon suuremman vaikutuksen videopeleihin kuin nämä pelit. Ajatus selviytymisestä on pitkään ollut tärkeä osa videopelien luonnetta, ja metsästys sopiikin tähän ajattelutapaan kuin käsi hanskaan. Parhaimpana varhaisena esimerkkinä, josta minulla on omaa kokemusta, on ehkäpä vuoden 2004 legendaarinen Metal Gear Solid 3: Snake Eater. Peli käsittelee salaista sotilasoperaatiota Neuvostoliiton viidakossa, missä pelin sankari Naked Snake on syvällä vihollislinjojen takana ja täysin ilman materiaalista tukea. Joten, kaikki pitää löytää itse, ja videopeleille uskollisesti tässäkin pelissä kaikki saadut luodinreiät ruhossa ja murtuneet luut korjataan syömällä herkullinen ateria. Ruoka pitää kuitenkin itse saalistaa, ja viidakko tarjosikin monipuolisesti vaihtoehtoja tähän, kuten käärmeitä, lintuja, kaloja ja sammakoita.

 

 

Digilarppausta roolipelien tapaan

Roolipelit ovat perinteisesti tarjonneet mahdollisuuden luoda omia tarinoita, kuten esimerkiksi 49 kertaa uudelleen julkaistussa Elder Scrolls V: Skyrim –pelissä. Skyrimin pohjimmainen ajatus on, että voit olla mitä ikinä haluat tässä maailmassa. Haluatko olla kahdella miekalla heiluva fantasia-Rambo? Onnistuu. Haluatko vain metsästää ja elättää itsesi sillä? Olet hieman outo, mutta kyllähän tämäkin onnistuu. Osta jousi ja painu ulos virtuaalimetsään. Pian oletkin saanut turkiksista tarpeeksi rahaa pienen metsämökin ostamiseen. Syvällistä metsästystä ei kuitenkaan kannata odottaa, mutta se ei myöskään ole pelin tarkoitus, vaan esim. Skyrim tarjoaa sinulle hieman eskapismia oikeasta elämästä ja pienen hetken olla joku muu.

 

Spagettia ja länkkäreitä

Länkkäripeli Red Dead Redemption taas rakensi upean pelimaailman Yhdysvaltojen villistä rajamaasta juuri ennen “sivistymistä”. Metsästyksen merkitys pelimaailmassa siis korostuu ihan jo pelimaailman ajankuvauksesta ja ympäristöstä. Etenkin metsästyshaasteet, jotka ovat pieniä tehtäviä, joita voi tehdä omalla ajallaan, haastoivat taidokkaidenkin pelaajien kyvyt. Jotkut näistä ovat absurdiudessaan hauskoja, kuten karhun kaataminen puukolla, mutta suurin osa näistä ovat perinteisiä “ammu 5 lintua ilmasta” -tyyppisiä haasteita. Red Dead Redemption opetti kuitenkin monelle metsästäjille ilmeisiä asioita. Saatua videopelissä eläin perinteisesti, sen luo mennään, painetaan nappia, ja maagisesti kaikki tarvittava on siirtynyt hämmentävän isoihin taskuihisi. RDR kuitinkin pakottaa pelaajan nylkemään saalistettu eläin saadakseen siitä hyödyn irti, sekä katsomaan lyhyen animaation jokaisen kerran kun tämä tehtiin.

 

Jatko-osa Red Dead Redemption 2 päätti laajentaa realistista kuvausta metsästyksestä. Enää elämä ei ole helppoa. Dynamiitti tuhoaa karhuntaljan, ja pieneläimille on omat kiväärinsä, jotka aiheuttavat mahdollisimman vähän tuhoa. Molotovin cocktaileja ei siis kannata enää heittää lintuparveen. Taljoista saatava hyöty siis perustui siihen, miten onnistuit metsästyksessä, siihen käytettyihin työkaluihin, sekä siihen, missä kunnossa talja on kauppiaalle tuotaessa. Realistisuus muutenkin käännettiin yhteentoista metsästyksen suhteen. Et enää pystynyt kantamaan kymmentä tuoretta karhuntaljaa, sen sijaan pystyt kantamaan kerralla yhden. Jos haluat enemmän, kannattaa laittaa se jo saatu hevosen selkään. Mutta et sinäkään voi siihen liikaa laittaa. Voit hankkia pari, mutta sen jälkeen sinun pitää mennä myymään ne. Jokainen saalis oli tärkeä, ja pitää miettiä mitä saalistaa ja mitä ei.

 

Leikkaa, liimaa, tee se itse. Craftauksen aikakausi.

Metsästys videopeleissä on pelimekaniikka jonka nykyään voi löytää melkeinpä mistä tahansa pelistä. Sen merkitys on korostunut etenkin viime vuosina kun “craftaus”, eli rakentaminen/luonti on yleistynyt eri peleissä.Kun Minecraftin ensimmäinen versio julkaistiin, se onnistui parissa asiassa paremmin kuin mikään muu ennen sitä. Ensiksi, se sai lapset haluamaan takaisin kaivoksiin töihin, ja toiseksi, se yleisti eräänlaisen ”löydä, kerää ja rakenna” -suunnittelufilosofian videopeleissä. Tällä tarkoitan sitä, että pelin looppi pyörii sen ympärillä, että pelimaailmasta löydetään tavaraa, raaka-aineita tai esineitä, minkä jälkeen ne otetaan talteen, ja näitä lopulta käytetään rakentamaan asioita. Tämän jälkeen samankaltaisia ratkaisuja on löytynyt aivan järjettöman monesta pelistä.

Far Cry 3:ssa voit rakentaa ison repun neljästä dingosta, Assassin’s Creed: Origins tarjoaa mahdollisuuden jahdata niilinkrokotiileja suistossa muinaisessa Egyptissä ja tehdä näistä haarniskan, The Legend of Zelda: Breath of the Wild rakentuu metsästyksen ja keräilyn ympärille. Metsästys videopeleissä on nykyään jopa kliseinen osa tarinankerronnassa, oli sitten kyse selviytymisestä kuten vuoden 2013 Tomb Raiderissa, tai opetusmielessä kuten nähtiin vuonna 2018 God of Warissa, jossa päähenkilö Kratos opettaa poikaansa metsästämään.

Voimafantasiat kunniaan

Metsästyksestä on siis tullut kiinteä osa pelikulttuuria, mutta ei ehkä sillä tavoin mitä olisi olettanut. Fokus ei ole välttämättä itse jahdissa ja sen realistisessa kuvailussa, vaan sen jännityksessä, selviytymisessä ja itsensä ylittämisestä. Pitkät kyttäysajat sekä turvalliset metsästystavat on hylätty pikaisen dopamiinihuurun toivossa ja on annettu toimijuus pelaajalle. Metsästys ei ole hauskaa videopeleissä, jos pelaajalla ei ole valtaa päättää mitä tehdä milloinkin, etenkään aikakautena, kun keskittymisaikamme on lyhyempi kuin koskaan. Kuka rehellisesti jää mieluummin puskajussiksi odottamaan hirveä, kun vaihtoehtona on robottidinosaurusten metsästys á la Horizon: Zero Dawn tai kun voi omaksua kivikautisen ihmisen roolin ja metsästää mammuttia kivikeihäällä kuten Far Cry: Primalissa? Miksi ryhtyä itse metsärölliksi, kun voi olla hirviönmetsästäjä Geralt Rivialainen, ja metsästää jäärölliä Undvikin saarella The Witcher 3:ssa?

 

On hyvin kiinnostava nähdä, että metsästys on tullut hyvinkin näkyvä osa videopelejä, joko tarinallisesti tai suoraan pelimekaniikkojen kautta. Siinä missä metsästys oikeassa elämässä vaatii paljon metsästäjältä, niin henkisesti kuin fyysisestikin, metsästys videopeleissä on avointa melkeinpä kenelle tahansa. Metsästyksen jännitys on tunne, joka tarttuu melkeinpä kehen tahansa. Se voi kertoa tarinaa, se voi näyttää kehitystä, tai se osoittaa luonteen vahvuutta. Videopelien vahvuus, muihin median muotoihin verrattuna, onkin se, että ne voivat antaa pelaajalle mahdollisuuden toteuttaa asioita, joita ei välttämättä pysty, ja eläytyä näihin asioihin.

Onko siis mikään ihme, että metsästysvideopeleissä on toistuva teema?

Lue myös aikaisempi blogitekstimme karhun metsästyksestä Kalevalassa.

 

Kirjoittaja: Thomas Ermala