Ihmisellä voi olla erilaisia mieltymyksiä. Hyvin monia näistä sitten haluaa toteuttaa vapaa-aikanaan, varsinkin silloin kun ne poikkeavat leipätyöstä. Miten erilaiset harrastukset sitten vievät mukanaan? Sitä olen minäkin joskus tykönäni miettinyt. Isäni ei ollut metsästäjä lainkaan, eikä kumpikaan isoisäni, ja molemmista velipojistakin tuli ihan kunnon miehiä. Maaseudulla kasvaneena minulla oli paljon enemmän erilaisia virikkeitä, kuin jossain kaupunkiyhteisössä. Pienestä asti ovat niin koti- kuin metsäneläimet olleet tuttuja, samoin kuin niiden hyödyntäminen eri tavoin.
Kotikylässäni oli lapsuuteni aikana muutamia metsästäjiä. Eräs heistä, Kupilan talon vävymies Rafael Harkkila, jota vain Rafuksi kutsuttiin, oli erikoisesti asialle vihkiytynyt. Hänellä oli hyvät ajokoirat, metsästystorvet ja alan taito hallussaan. Rafu kävi usein kotonani. Hän oli erinomainen kertoja, jonka tarinoita eräpoluilta kuuntelin suorastaan henkeä pidättäen. Kun Rafu huomasi kovan mielenkiintoni asiaan, halusi hän minut mukaansa seuraamaan mitä metsässä tehdään.
Rafun metsästystorven soiton kantautuessa kuulaana syysaamuna jostakin kylän kantilta, oli se meikäläiselle pikkupojalle kuin seireenin kutsu. Muut askareet saivat jäädä, ja pienet saappaat lähtivät viemään välittömästi ääntä kohti. Hänen seurassaan kului joskus koko lyhyt syyspäivä. Rafun alaa olivat jänis- ja kettujahti, mutta jos joskus teeri lensi yli mukavan matkan päästä, niin sekin putosi. Minä sain sitten ylpeänä viedä teeren kotiin. Jos oli oravan metsästysaika, ja kurre osui eteen, niin sekin pudotettiin minulle. Ohjeena oli: ”An isäs nylkkes se, ja vie nahk Tattaril. Sä saas siit vähä karamelraha”. (”Tattari” oli Salossa turkiskauppaa pitänyt vanha tataariemigrantti.)
Suomen museoliiton hallitus myönsi vuonna 2008 Pentti Katajalle Suomen museoliiton 50-vuotisjuhlamitalin tunnustuksena museotoiminnan hyväksi tehdystä pitkäaikaisesta ja ansiokkaasta työstä.
Siitä se alkoi, ja kun maaseudulla ei 60 vuotta sitten ollut mitään muita harrastuksia viettelemässä mukaansa, minusta tuli metsästäjä. Virallisesti sen jälkeen kun tulin pienoiskiväärin hankintaikään ja kävin Uskelan nimismieheltä lunastamassa metsästyskortin. Tuohon aikaan oli viiden kilometrin päässä Salostakin paljon riistaa. Suuria teeriparvia ja pyitä liikkui vielä varsin koskemattomissa metsissä. Oravia oli niin paljon, että niistä sai vähän taskurahaakin. Haulikon hankinnan jälkeen tulivat mukaan jänis- ja kettujahdit. Paikalliseen metsästysseuraan liityin samoihin aikoihin, ja sihteerin kynää tuli kulutettua yli kaksikymmentä vuotta. Tein varsinaisen elämäntyöni aivan toisenlaisessa miljöössä, elektroniikkateollisuuden parissa. Olen tullutkin siihen tulokseen, että harrastus kaukana teknillisistä ympyröistä, luonnon parissa, on ollut erinomainen elämää tasapainottava tekijä.
Eräalan monipuolinen tutkiminen tuli myös mukaan jo varsin varhaisessa vaiheessa. Kirjastosta lainasin jo kansakouluiässä useampaan kertaan Yrjö Ylänteen ”Metsästäjän käsikirjan” ja Londenin ”Eräretkiä Pohjolassa”. Luin myös paljon kansamme historiaa käsitteleviä teoksia, joissa metsästyksellä oli oleellinen osuus. Aseet ja muut metsästysvälineet kiehtoivat minua. Olin erityisen kiinnostunut vanhojen metsästäjien tarinoista ja kertomuksista, joita kävin tallentamassa nauhalle.
Pentti Kataja Tukholmassa suomalaisen metsästyskirjailija J. J. Maexmontanin sukulaisen seurassa. Katajan tekemän työn ansiosta kirjailijaan liittyvää aineistoa saatiin talteen Metsästysmuseon kokoelmiin.
Nuorena innostuin pistooliammunnasta myös kilpailumielessä, sen jälkeen kun paikkakunnalle perustettiin ampumaseura. Nostalgisten ampumalajien rantauduttua Suomeen, olivat ne minulle asehistoriasta kiinnostuneelle tietysti se oikea laji. Vanhoilla mustaruutiaseilla tapahtuva ammunta oli meillä silloin täysin unohdettu asia. Amerikoissa mustaruutiaseilla on ammuttu ja metsästetty aina, vielä tänä päivänäkin. Suomessa sysättiin vanhat nallilukkoaseet syrjään heti maamme itsenäisyyden jälkeen, kun oli mahdollista hankkia takaaladattavia aseita. Vuoden 1918 tapahtumien yhteydessä takavarikoitiin aseita ja vanhat sodassa käyttökelvottomat heitettiin usein jokeen. Sotien jälkeen vanhoja aseita tuhottiin asekätkennän pelossa ja tietämättömyydessä. Ajan myötä silloisten aseiden käyttäjät siirtyivät myös ajasta ikuisuuteen ja silloinen asealan tietämys meni hautaan heidän mukanaan. Mustaruutiammunta oli siis opeteltava uudelleen, erehtymisen ja onnistumisen kautta. Se on ollut haastavaa puuhaa, jossa olen onnistunut joskus hyvinkin – 17 Suomen mestaruutta vuosien varrella.
Tähän harrastukseeni liittyi myös asekeräily, erityisesti vanhat metsästysaseet. Militaristiset esineet eivät ole olleet harrastuksenani, niiden keräilijöitä meillä on monin verroin enemmän kuin metsästysvälineiden. Aloittaessani keräilyn löytyi vanhoja metsästysaseita maatalojen nurkista ja perikuntien huutokaupoista vielä paljon. Kaupat olivat monesti edullisia, joskus sain viedä ne ilman vastinettakin pois nurkista kuleksimasta. Aseet olivat usein hyvin huonossa kunnossa, joskus täysin väärin korjattuina, toisinaan lasten jäljiltä piippu täynnä hiekkaa. Minun oli hankittava alan kirjallisuutta ja opeteltava vanhoja työmenetelmiä, jotta sain ne jälleen seinälle ripustettavaan kuntoon.
Onneksi aloitin keräilyharrastuksen ajoissa. Tänä päivänä se ei enää ole helppoa. Sattumalta voi löytyä joltakin omistajasuvulta vanha ase, jonka arvoa lisäävät tiedot sen historiasta ja käyttäjistä. Asemessujen löydöissä ei esineiden historiaa juuri tunneta, kova hinta kylläkin.
Pentti Kataja luovutti 2019 Metsästysmuseon kokoelmiin jugendtyylisen asepussin ja asehihnan.
Sotilasaseista on olemassa paljon kirjatietoutta, metsästysaseista sen sijaan on julkaistu vain vähän suomenkielistä kirjallisuutta. Meillä on ollut pitäjissä paljon taitavia maaseppiä, jotka ovat tehneet hienoja aseita, joko vanhoista sotilasaseista tai kokonaan omana työnä. Minua harmittaa heidän vaatimattomuutensa, sillä he eivät ole merkinneet tuotteisiinsa nimeään, valmistusvuotta eikä valmistuspaikkakuntaa. Toisin on esim. Ruotsissa ja Norjassa, siellä maaseppien aseista löytyy aina jokin edellä mainituista tiedoista. Meidän varhaisin metsästysaseemme, jalkajousi, oli tutkimusta vailla siihen asti, kun Olavi Paateri Kuhmoisista aloitti arvokkaan tutkimuksensa. Valitettavasti sairaus keskeytti hänen työnsä, eikä tutkimuskooste valmistunut. Työtä ei voida jatkaa, koska osa hänen tutkimuksistaan on kateissa.
Oma keräilytavoitteeni on ollut kokoelma, jossa ovat tyyppikohtaisesti kaikki Suomessa käytetyt metsästysaseet. Tavoitteeni on suurin piirtein toteutunut, onpa kokoelmassa mukana muutama kaukomaillakin käytetty ase. Muutakin alan rekvisiittaa on nurkkien täytteenä. Oma ryhmänsä ovat metsästysaiheiset postikortit, joista kiinnostuin vuosia sitten. Suomessa tämän aihepiirin postikortteja on painettu hyvin vähän. Kokoelmani kortit ovat pääasiassa saksalaisia, ranskalaisia, venäläisiä ja italialaisia, enimmäkseen 1900-luvun alkupuolelta. Näissä maissa on metsästys paljon ennen meitä muodostunut välttämättömästä toimeentulon hankinnasta harrastusluonteiseksi sosiaalisen kanssakäymisen muodoksi. Tämä heijastuu selvästi myös postikorteista.
Saalista Etelä-Afrikan savanneilta.
Mielenkiintoistahan tämä on ollut. Kotimaan eräpolkujen lisäksi ovat nyt vanhoilla päivillä tulleet tutuiksi myös Turkin, Etelä-Afrikan ja Kanadan metsästysmaat erilaisine eräkulttuureineen. Tuskin tulen tässä elämässä jättämään harrastustani niin kauan kuin kantapäät pysyvät maata vasten. Ehkä en siinä seuraavassakaan, jos on olemassa sellainen metsästäjän taivas jota Tauno V. Mäki kuvaili seuraavasti: ”Siellä on joka toisessa pensaassa jänis, joka viidennessä ukkometso, ja joka kymmenennessä paljaspyllyinen enkeli”.
Eivät joudu arvokkaimmat keräilykohteenikaan hukkateille. Niiden paikka tulee olemaan jälkipolvien nähtävänä kokoelmieni tulevassa kodissa, Suomen Metsästysmuseossa.
Teksti: Pentti Kataja
Kirjoitus on julkaistu alunperin Käpälämäki-lehdessä 1/2008.