Possuilua

Villisikaa voisi kutsua paluumuuttajaksi, vaikka se pitikin melkoisen pitkän tauon esiintymisessään Suomessa. Joitakin arkelogisia jäänteitä on löytynyt jääkauden jälkeiseltä ajalta. Askolasta tehty luulöytö on osoittautunut noin 8000 vuotta vanhaksi. Noihin aikoihin ilmasto lämpeni, mikä muutti Suomenkin alueen kasvillisuutta. Maan eteläosat muistuttivat nykyistä pohjoista Keski-Eurooppaa. Joutsassa tehty löytö taas on ajoitettu lähes 8800 vuotta vanhaksi, eli sikoja on siis liikkunut sisämaassa asti ja vielä suhteellisen viileän kauden aikana.

Villisika on ollut kivikaudella keskeinen riistaeläin kaikkialla, missä sitä on tavattu, joten kaiken järjen mukaan löytöjä pitäisi olla enemmän, mikäli sikoja olisi täällä enemmänkin liikuskellut. Esi-isämme keskittyivät ennemmin pyytämään hirviä, peuroja, majavia ja hylkeitä, kuten aiemmin on tässä blogissa kerrottu.

Villisian ja kesysian jäänteiden erottaminen toisistaan on melkoisen vaikeaa, mutta joka tapauksessa kesysiat on otettu osaksi kotielämistöä vasta naudan, lampaan ja vuohen jälkeen. Varhaismetallikaudelta on tehty asuinpaikkalöytöjä, joissa on sian luita, mutta ei ole varmaa, ovatko ne kesy- vai villisian jäänteitä. Rautakaudelta tai keskiajalta ei enää tiedetä villisian muodostaneen vakiintuneita kantoja Suomessa.

Uusi tuleminen

Villisian levinneisyysalueen pohjoisin raja on ilmeisesti vielä 1930-luvulla ollut jossakin Latvian tienoilla, josta se 1970-luvulle tultaessa oli noussut Pietarin korkeudelle asti. Ensimmäinen havainto Suomessa saatiin vuonna 1972, kun sika jäi auton alle Mäntsälässä. Suomeen siat tallustelivat itärajan takaa Karjalan kannakselta ja ilmeisesti jotkut ovat selvinneet myös merimatkan Virosta Suomenlahden yli.

Kanta-arvio Suomessa 1980-luvun lopulla oli jotain 200-250 yksilön luokkaa. Vielä 2000-luvun alussa kannaksi arvioitiin muutama sata, nekin hajanaisina ryhminä Etelä- ja Keski-Suomessa. Kanta lähti nousuun tultaessa 2010-luvulle ja ylitti 3000 yksilön rajan. Tuoreimman arvion mukaan sikoja olisi Suomessa n. kaksi ja puoli tuhatta.

Tuttu myös naapurimaissa

Ruotsissa on historiansa aikana ollut villisikoja Suomen tapaan, mutta siellä ne hävisivät keskiajan kuluessa. Öölannin saarelle istutettiin sikoja 1700-luvulla mutta hävitettiin niiden aiheuttamien vahinkojen takia. Suomen tapaan villisika levisi Ruotsissakin 1970-luvulta lähtien, kun joitakin yksilöitä pääsi karkaamaan tarhasta, eikä karanneita otettu kiinni tai metsästetty. Ilmeisesti elävänä pyydettyjä sikoja on myös levitetty eri puolille Ruotsia.

Vuonna 1981 Ruotsissa tehtiin päätös sikojen lähes täydellisestä poistamisesta, mutta tämä ei toteutunut kannan kasvaessa yllättävänkin nopeasti. Villisiasta tehtiin vapaasti metsästettävä riistaeläin. Kanta kasvoi nollasta viiteen tuhanteen 1990-luvun puolivälissä ja 2000-luvulla kasvu on ollut hurjaa. Nykyisellään sikoja liikkuu Ruotsissa noin 300 000, ja saalismäärätkin ovat kasvaneet 1990-luvun alun muutamasta sadasta viime vuosien yli 150 000 yksilöön, eli hirvisaalistakin huomattavasti runsaammaksi.

Viron puolellakin sian runsastuminen on ollut erityisesti 2000-luvun ilmiö. Saalismäärät Suomenlahden takana olivat 1990-luvun alussa 5000-10 000 yksilön luokkaa vuodessa ja 1990-luvun lopulla alle 5000 kappaletta vuodessa. Suuri nousu tapahtui sielläkin 2000-luvulla, jolloin saalismäärät kohosivat yli 30 000:een vuodessa.

Lumi ja routa rajoittavat villisian leviämistä. Paksussa, yli 40 cm lumessa lyhytjalkainen sika ei oikein pärjää ja routaisesta maasta se ei pysty kärsällään tonkimaan ruokaa. Pohjolassa luontaiset pedot tosin ovat vähissä. Sudet ja karhut voivat yllättää villisian, mutta ehkä mieluummin huonokuntoisen yksilön. Ilves voi myös saada poikasen kiinni, aikuinen sika sen sijaan on sille liian tuhti vastus. Petojen puuttuessa sika on melko tehokas lisääntyjä, pahnueessa voi olla jopa kymmenkunta porsasta.

Riistaeläimeksi

Ensimmäisen kerran villisian metsästystä puuhattiin Suomessa 1950-luvun alussa, kun Hättön saarelle tehtiin ensimmäinen istutus, teollisuusneuvos Ragnard Kreugerin toimesta. Siat saivat jälkeläisiä, mutta puustolle aiheutuneiden vahinkojen takia ne metsästettiin pois vuoteen 1952 mennessä.

Villisiasta tuli riistaeläin vuonna 1979 ja vuodesta 1983 lähtien sille määritettiin myös metsästysaika, jonka mukaan naarasta, jota seuraa porsaat ei saanut tappaa 1.4.-31.7. välisenä aikana. Vuoden 1988 asetusmuutoksessa rauhoitusaikaa pidennettiin alkamaan jo maaliskuun alusta. Vielä 1970-luvulla lajia ei ollut mainittu metsästyslaissa, eikä luonnonsuojelulaissa, mikä teki siitä tavallaan lain puolesta tuntemattoman otuksen ja siis lainsuojattoman. Niinpä sikakaatoja saatiin jo 1970-luvulla, ennen varsinaiseksi riistaeläimeksi määrittelyä.

Villisikahavaintojen myötä alkoi keskustelu siitä, halutaanko sikaa Suomen eläimistöön, vai pitäisikö sen leviäminen pyrkiä estämään. Keskustelu taitaa jatkua edelleen, ehkä hieman muuttuneilla perusteluilla. Vuonna 1981 Riistanhoitoyhdistysten toimihenkilöille lähetettiin kysely, jossa selvitettiin kantoja siihen, miten uuteen lajiin pitäisi suhtautua. Vastaajista 46 % halusi villisikaa kohdeltavan riistaeläimenä, ei siis hävitettävänä tai suojeltavana eläimenä. Lehdistökirjoittelussa kannanotot vaihtelivat hyvin laajalla skaalalla.

Metsästystavat

Metsästystä on Suomessa ollut pääasiassa itärajan tuntumassa, lähinnä vahtimalla viljelysten lähellä ja ruokintapaikoilla. Viime vuosina on yleistynyt myös erilaisten hajusteiden käyttö houkutteluun. Kaupalliset toimijat tarjoavat erilaisia vaihtoehtoja, ja metsästäjät sekoittelevat myös omia yhdistelmiä. Erityisesti tervaa on levitetty kyttäyspaikkojen lähettyville.

Sikoja voidaan metsästää naakimalla eli hiipimällä lähelle ruokailevia sikoja, sikäli mikäli metsästäjä onnistuu lähestymään tarkkoja eläimiä. Koirilla pyytäminen on ollut myös mahdollista. Siinä koira etsii siat, jolloin ne joko kaikkoavat karkuun koiran edestä, tai sika jää koiran eteen seisontahaukkuun. Metsästäjät ovat maastossa odottamassa sikoja joko passiketjussa tai sikojen oletetun sijainnin ympärillä. Koirina on käytetty mm. laikoja ja karjalankarhukoiraa. Lisäksi sikoja voidaan ajaa metsästäjien ajoketjulla.

Vuonna 2016 metsästysaikaa muutettiin niin, että villisikaa voi metsästää läpi vuoden. Naaras, jota seuraa saman vuoden jälkeläinen, on rauhoitettu maaliskuun alusta heinäkuun loppuun.

Saalismäärät

Tiedot villisikojen saalismääristä ovat epävarmoja, koska pyyntilupajärjestelmää, eikä saaliin ilmoitusvelvollisuutta aluksi ollut olemassa. Vuosina 1972–81 ammuttiin arviolta 83 villisikaa, joista pelkästään vuonna 1980 kolmisenkymmentä yksilöä. Vuosina 1982–86 saatiin vajaat kolme sataa sikaa saaliiksi, vuodessa siis keskimäärin viitisenkymmentä eläintä. Tihein kanta on ollut Kymenlaaksossa, Uudellamaalla ja Pohjois-Karjalassa. 2010-luvun alussa vuotuinen saalismäärä oli vielä sadan paikkeilla. Viime vuosina ollaankin sitten menty selvästi yli tuhannen. Kaikkiaan villisikoja on puolen vuosisadan aikana metsästetty arviolta ehkä noin 5000 yksilöä.

Viimeisin merkittävä muutos sikajahdissa on ollut Afrikan sikaruton leviäminen Euroopassa. Elintarvikevirasto lupasi vuonna 2015 maksaa 40 euron palkkion sille, joka lähetti Eviraan näytteen Suomessa saaliiksi saadusta tai kuolleesta yksilöstä. Suomen sikayrittäjät ry alkoi maksaa vuoden 2017 alusta lisäksi 90 euron toiminta-avuistuksen näytteen lähettäneelle metsästysseuralle. Pelkona oli, että sikaruotto voisi levitä myös siantuotannon pariin, mikä sitten aiheuttaisi taloudellisia vahinkoja sikayrittäjille ja vaarantaisi sianlihan viennin. Toistaiseksi tauti ei ole levinnyt Suomeen asti.

Lähteet:

Jahtimedia.fi

Kairikko, Juha K. 2017. Valkoinen hirvi. Tietoa ja tarinaa metsästyksestä, riistasta ja metsästäjistä. Tallinna: Aurinko Kustannus.

Kukko, Tuomas, Pellikka, Jani ja Pusenius, Jyrki 2018. Miten arvioida suomalaisen villisikakannan kokoa? Suomen Riista 64.

Metsästys ja Kalastus -lehti.

Metsästysmuseon arkistot.

Suomen Luonto -lehti.

Ukkonen, Pirkko ja Mannermaa, Kristiina 2017. Jääkauden jälkeläiset. Suomen lintujen ja nisäkkäiden varhainen historia. Museoviraston julkaisuja 8. Helsinki: Museovirasto.